Tapasin kuusi lasta

Olen tehnyt töitä lastensuojelussa noin kymmenen vuoden ajan. Olen kehittänyt sitä, toiminut esimiehenä, suunnitellut, hallinnoinut, ollut johtoryhmän jäsen, istunut alan järjestöjen hallituksissa, koordinoinut hankkeita, luonut rakenteita, kirjoittanut blogeja, pitänyt esityksiä, käynyt ammattilaisten kokoontumisissa ja seminaareissa, järjestänyt niitä itsekin.

Olen toiminut vuosikymmenen ajan lastensuojelussa, koska se herättää minussa elävää mielenkiintoa. Inhmillisyydessään, hyvin tärkeän missionsa vuoksi, suojelutehtävän vaikeuden ja moniulotteisuuden vuoksi. Lastensuojeluun mahtuu koko elämä.

Koska minua on kiinnostanut lastensuojelun arki, olen kehittäjä- ja esimiesvuosinani mennyt lähelle työntekijöitä, olen kysellyt, ihmetellyt ja tutkinut. Mutta vasta nyt, kymmenen vuoden jälkeen olen siellä, missä lastensuojelu oikeasti tapahtuu, ruohonjuuritasolla.  Siellä, missä suojelua tarvitsevat lapset läheisineen ovat kohdattavina ainutlaatuisine elämäntilanteineen.

Lastensuojelu on ollut otsikoissa. Jo pelkkä sana herättää monenlaisia reaktioita. Jotkut ovat vihaisia ja pettyneitä, jotkut epäluuloisia, jotkut kyynisiä, mutta jotkut ihan muutakin, esimerkiksi luottavaisia, jos hyväksi koettu työntekijä on sattunut vastaan. Osa sekä että. Lastensuojelu toteutuu monenlaisina, vaihtelevina kohtaamisina. Jokaisella reaktiolla on syynsä.

Lastensuojelutyötäkin on monenlaista, ihan niinkuin työntekijöitäkin. Ihan niinkuin työyhteisöjä, organisaatioita, esimiehiä, päälliköitä, perusturvajohtajia, kunnanjohtajia, virkamiehiä vaikuttamassa toimintatapoihin, poliitikoita päättämässä voimavaroista, päättämässä siitä, mitä tällä paikkakunnalla, tässä kunnassa lastensuojeluna on tarjolla, on mahdollista tarjota.

Lastensuojelun sosiaalityöntekijä on minulle henkilökohtaisesti uusi rooli. Monella asiakasperheellä ja useimmilla yhteistyökumppaneilla, joita kohtaan on kuitenkin roolista jo ennestään kokemusta. Ja nyt minäkin olen antamassa tälle roolille yhdet kasvot: tältä näyttää ja kuulostaa lastensuojelun sosiaalityöntekijä. Samalla roolikin tuntuu tarjoilevan minulle monenlaista:  tapoja katsoa, tapoja kuulla, tapoja  toimia. Mitkä tavat ja tarjoukset kannattaa ottaa vastaan? Ja mistä tunnistan sellaiset tarjoukset, jotka olisi hyvä kyseenalaistaa? Miten käytän roolia ja miten rooli käyttää minua? Miten se alkaa suunnata katsettani, mitä se saa minut kuulostelemaan, mitä se ohjaa minut tekemään?

Vaikka olen toiminut lastensuojelun kentällä jo vuosia, ei lastensuojelun sosiaalityöntekijän rooli tunnu minusta ollenkaan itsestäänselvältä.  Laki ohjaa työtä ja prosesseja on luotu työn tueksi. Mutta ne ovat vain juridiikkaa ja prosesseja, jotka eivät sinällään auta ketään. Miten minun pitäisi niiden puitteissa toimia, miten voisin toimia? Miten toimisin jos en pelkäisi virheitä, jos olisin taitavampi tai rohkeampi? Miten voin tavoittaa lapsen kokemuksen? Miten voin tukea vanhempia niin, että lapset kokisivat enemmän turvallisuutta ja johdonmukaisempaa huolenpitoa, rajojenpitoa, rakkautta? Millaisen tiedon varassa suunnistan työssäni, vaihtelevissa tilanteissa? Mitkä ovat tämän ammattikunnan silmälasit, joiden läpi lasten tilanteita olisi hyvä katsoa?

Mietin, jääköhän kukaan muu tämän roolin haltija miettimään tällaisia kysymyksiä. Ylipäänsä olen vielä ihan ihmeissäni ja yritän lähinnä selvitä.

Laskin, että ehdin helmikuun aikana tavata kasvokkain kuusi lasta.  Tämä tosiasia panee nielaisemaan. Olen lapsikeskeisen lastensuojelun puolesta puhuja ja minusta kuusi lasta kuukaudessa on aika vähän. Mihin malliin järjestäisin kalenterini, päiväni ja viikkoni, mutta ennenkaikkea pääni ja ajatukseni, jotta tekisin sitä, mitä minun pitäisi tehdä?

Näitä mietin ja harjoittelen taas huomenna kun viides viikkoni alkaa.