Kuukausi: maaliskuu 2017

Yhdeksäs viikko. Alun uusien asioiden vyöry ja kalenterikaaos on hellittämässä. Työyhteisössä on turbulenssia koska toimipisteestä on löytynyt hometta ja tiloissa työskennelleet tiimit ovat joutuneet hajasijoitukseen. Uutta väistötilaa sisustetaan parhaillaan. Ylimääräiset häiriötekijät rassaavat, mutta huumori onneksi kukkii vielä kahvihuoneessa. Arki koostuu monenlaisista asioista.

Suunnistettuani sosiaalityöntekijänä nyt muutaman viikon, mietiskelen, mitä oikeastaan olen tehnyt ja onko se ollut oikeaa lastensuojelutyötä. Päätöstentekotilastoilla en pääse kehumaan. En voi kehua olevani myöskään mikään palvelujärjestelmäekspertti. Siihen, millaista yhteistyö on koulujen, lastenpsykiatrian, neuvolan tai vammaispalvelujen kanssa, perehdyn tilanne tilanteelta ja asiakas asiakkaalta. Olen yrittänyt kovasti oppia työssä ja työstä, mutta laki ja päätökset tai palveluihin ohjaaminen eivät ainakaan vielä ole olleet ykkösinä ohjaamassa tekemisiäni. Mielessäni on ollut muuta.

Kuvasin tässä eräänä iltana kokemuksiani ja pohdintojani arvostamalleni ystävälle ja työkaverille  aikaisemmista ympyröistä.  Kerroin, että olen miettinyt onko se, mitä teen oikeaa sosiaalityötä ja oikeaa suojelutyötä. Kuvasin arkisia tekemisiäni lähinnä jonkinlaiseksi ”pienten tekojen politiikaksi”.  Tämä on tarkoittanut ihan pienten havaintojen tekemistä ja ihan pienten arkisten asioiden pohtimista.  Mikä täällä koulussa ja luokassa on ehkä vaikeaa tälle lapselle niin että hän ei halua tehdä mitään? Millaisia asioita  sijoitetun lapsen vanhempi nostaa esiin puhuessaan lapsestaan palaverissa? Miltä se mahtaa hänestä tuntua?

Pieniä, ohikiitäviä tilanteita. Nuori pujottaa palaverissa varovasti käden vieressä istuvan vanhemman syliin. Vanhempi ei huomaa tätä ja jatkaa puhumista. Hän suuntaa puheensa muille paikalla oleville aikuisille, ei tule katsoneeksi nuoreen. Nuoren käsi vetäytyy pois ja asento muuttuu sisäänpäinkääntyneemmäksi. Palaveri jatkuu ja mietin oliko tämä tärkeää.  Kun otan havaintoni puheeksi nuoren kanssa myöhemmin, hän muistaa tilanteen. Hän tunnistaa, mistä puhun ja sanoo, että haluaisi osata kommunikoida vanhemman kanssa paremmin.  Perhetyölle on löytynyt ainakin yksi tärkeä fokus: miten nuori ja vanhempi kohtaavat toisensa, miten tunneyhteys voisi löytyä uudelleen ja vahvistua. Rajat ovat tärkeitä kasvatuksessa,  mutta muutakin tärkeää on. Oikein tunnistetuksi ja ymmärretyksi tuleminen.

Olen ottanut tavaksi kokeilla erilaisissa tapaamisissa, mitä seuraa jos sanon jossain välissä lapselle aina jotain hyvää ja vahvistavaa hänestä.

Kylläpä piirsit hienon kuvan.

Olitpa mukavasti mukana tässä keskustelussa.

Sinulla tuntuu olevan paljon kavereita ja sehän on tosi hieno juttu eikä ollenkaan itsestään selvää. Se kertoo, että sinulla täytyy olla aika  hyvät taidot kaverisuhteissa.

Ainakin siitä on seurannut sellaista, että seuraavassa tapaamisessa lapset ovat olleet mukana astetta kiinnostuneemmin. Kännykän suojassa ehkä, mutta kuulolla kuitenkin.

Pienten havaintojeni ja tekojeni kanssa olen kysellyt, mikä tässä on lastensuojelua.  Työkaveriltani sain tukea tälle pienten tekojen politiikalleni. Ei sosiaalityötä tarvitse punnita päätöksillä ja toimenpiteillä.  Suhteiden rakentaminen, lapsia ja perheitä lähelle meneminen, pienet havainnot ja niiden varovaiset tulkinnat, pienten tekojen tekeminen ja vaikutusten seuraaminen uteliain silmin ja korvin ovat yhtälailla suojelua ja sosiaalityötä.

Taidan uskoa häntä.

 

 

 

 

 

 

 

Kirjoitin viime kuussa, että olen tavannut vain kuusi lasta. Maaliskuun kohtaamistilastoni on kehittynyt helmikuuhun verrattuna paremmin.  Kuu ei ole vielä puolivälissä, ja olen edellisen blogini jälkeen sentään tavannut jo kahdeksaa lasta ja nuorta. Uusiakin tapaamisia lasten kanssa on vielä tulossa maaliskuun aikana.

Lasten ja nuorten tapaaminen tuntuu tosi tärkeältä. Ja samalla se saa minut tuntemaan oloni ammattilaisena hieman avuttomaksi. Osaan kyllä kohdata lapsia ihmisenä, mutta ammattilaisena kohtaamiset virittyvät eri tavalla. Sosiaalityöntekijänä ripustelen nenälleni ”suojelijan” silmälaseja. Ne saavat minut katsomaan lapsia eri tavalla. Nyt tuntuu tärkeältä tietää, millaista lapsen elämä on, millaisia ovat hänen tavalliset päivänsä, mitä hän  kokee koulussa, iltapäivisin, iltaisin, tavallisena viikonloppuna. Millaisia ovat hänen elämänsä hyvät ja vähemmän hyvät hetket.

Lasten ensisijainen tehtävä ei ole olla suojeluviranomaisen tietolähde. Kysymyslistat eivät pelitä. Ja lisäksi olen ennestään vieras aikuinen tapaamilleni lapsille. Mutta koska tehtäväni on suojella, ja koska lasten tieto on tärkeää,  kyselen kuitenkin. Varovasti. Yritän olla sensitiivinen ja myötäillä lapsen reaktioita.  Mitäs puuhailet kun tulet koulusta iltapäivisin? Mikä on kivaa äidin kanssa, entä isän? Miltäs se tuntuu kun äiti ja isä riitelee? Jos aikaa olisi enemmän ja useammin, tapaamisten ei tarvitsisi olla näin keskustelu- ja kyselypainotteisia. Voisimme tehdä muutakin, pelailla vaikka tai käydä kahvilla  – ja antaa tärkeiden asioiden tulla esiin siinä sivussa.

Monia lapsia ja nuoria olen tavannut yhdessä perhetyöntekijän kanssa. Tilanteissa on ollutkin hyvä olla yhdessä koska usein on tarve vaihtaa tapaamisen jälkeen ainakin muutama sana vaikutelmista.  Varsinkin pienten, alakouluikäisten ja sitä nuorempien lasten tapaamisista mieleen jää enemmänkin vaikutelmia kuin faktoja. Lasten kertomien asioiden merkitykset eivät ole yksinkertaisia tulkita.  Mistä lapsen kertomisen tapa kertoo? Mistä lapsi kertoi paljon ja mistä asioista hän ei halunnut, tai ehkä osannut kertoa oikeastaan mitään? Mistä lapsen ei-kielellinen oleminen tilanteessa kertoo? Onko minulla keinoja tulkita niitäkin? Kertoiko lapsi jotain sellaista, jonka pohjalta voisin tukea lasta paremmin?

Yksi havainto lapsista on, että lapset reagoivat eri tavoin eri tilanteisiin ja ympäristöihin. Ei tunnu hyvältä ajatella, että lasten käytös koulussa olisi vain kodin olosuhteiden ”oireilua”. Kouluympäristö ihmissuhteineen ja vaatimuksineen voi olla jollekulle lapselle erityisen vaikea. Silloin keinoja lapsen olon helpottamiseksi pitäisi etsiä niin koulussa kuin kotonakin.

Kokemukset lasten tapaamisista ja pohdinta suojelutehtävässä tarvittavista silmälasista on saanut ajattelemaan myös  lakiin kirjattua ”lapsen kasvuolosuhteet” käsitettä. Millä tavalla sosiaalityöntekijä on lapsen kasvuolosuhteiden asiantuntija? Ja millä tavalla päiväkodin, koulun, perheneuvolan tai lastenpsykiatrian ihmiset ovat sellaisia? Mitä ylipäänsä ovat lapsen kasvuolosuhteet? Miten lapseen kasvaneet vahvuudet ja haasteet pitäisi ottaa huomioon kun kasvuolosuhteita mietitään?  Missä määrin kasvuolosuhteet ovat lapsille ja nuorille juuri perhesuhteita, kaverisuhteita, ylipäänsä ihmissuhteita? Ja missä määrin ne ovat näitä suhteita kehystäviä muita asioita: perheenjäsenten terveyttä tai sairautta, perheen toimeentuloa, työttömyyttä, asuinolosuhteita.

Asiat limittyvät ja vaikuttavat lasten elämässä toinen toisiinsa. Tarvitsen lasit, jotka auttavat katsomaan maailmaa lapsen näkökulmasta. Sellaiset, että katse tarkentuu oikeisiin asioihin. Jotka auttavat katselemaan lapsen elämää tarpeeksi monipuolisesti ja riittävän läheltä.