Kirjoitin viime kuussa, että olen tavannut vain kuusi lasta. Maaliskuun kohtaamistilastoni on kehittynyt helmikuuhun verrattuna paremmin. Kuu ei ole vielä puolivälissä, ja olen edellisen blogini jälkeen sentään tavannut jo kahdeksaa lasta ja nuorta. Uusiakin tapaamisia lasten kanssa on vielä tulossa maaliskuun aikana.
Lasten ja nuorten tapaaminen tuntuu tosi tärkeältä. Ja samalla se saa minut tuntemaan oloni ammattilaisena hieman avuttomaksi. Osaan kyllä kohdata lapsia ihmisenä, mutta ammattilaisena kohtaamiset virittyvät eri tavalla. Sosiaalityöntekijänä ripustelen nenälleni ”suojelijan” silmälaseja. Ne saavat minut katsomaan lapsia eri tavalla. Nyt tuntuu tärkeältä tietää, millaista lapsen elämä on, millaisia ovat hänen tavalliset päivänsä, mitä hän kokee koulussa, iltapäivisin, iltaisin, tavallisena viikonloppuna. Millaisia ovat hänen elämänsä hyvät ja vähemmän hyvät hetket.
Lasten ensisijainen tehtävä ei ole olla suojeluviranomaisen tietolähde. Kysymyslistat eivät pelitä. Ja lisäksi olen ennestään vieras aikuinen tapaamilleni lapsille. Mutta koska tehtäväni on suojella, ja koska lasten tieto on tärkeää, kyselen kuitenkin. Varovasti. Yritän olla sensitiivinen ja myötäillä lapsen reaktioita. Mitäs puuhailet kun tulet koulusta iltapäivisin? Mikä on kivaa äidin kanssa, entä isän? Miltäs se tuntuu kun äiti ja isä riitelee? Jos aikaa olisi enemmän ja useammin, tapaamisten ei tarvitsisi olla näin keskustelu- ja kyselypainotteisia. Voisimme tehdä muutakin, pelailla vaikka tai käydä kahvilla – ja antaa tärkeiden asioiden tulla esiin siinä sivussa.
Monia lapsia ja nuoria olen tavannut yhdessä perhetyöntekijän kanssa. Tilanteissa on ollutkin hyvä olla yhdessä koska usein on tarve vaihtaa tapaamisen jälkeen ainakin muutama sana vaikutelmista. Varsinkin pienten, alakouluikäisten ja sitä nuorempien lasten tapaamisista mieleen jää enemmänkin vaikutelmia kuin faktoja. Lasten kertomien asioiden merkitykset eivät ole yksinkertaisia tulkita. Mistä lapsen kertomisen tapa kertoo? Mistä lapsi kertoi paljon ja mistä asioista hän ei halunnut, tai ehkä osannut kertoa oikeastaan mitään? Mistä lapsen ei-kielellinen oleminen tilanteessa kertoo? Onko minulla keinoja tulkita niitäkin? Kertoiko lapsi jotain sellaista, jonka pohjalta voisin tukea lasta paremmin?
Yksi havainto lapsista on, että lapset reagoivat eri tavoin eri tilanteisiin ja ympäristöihin. Ei tunnu hyvältä ajatella, että lasten käytös koulussa olisi vain kodin olosuhteiden ”oireilua”. Kouluympäristö ihmissuhteineen ja vaatimuksineen voi olla jollekulle lapselle erityisen vaikea. Silloin keinoja lapsen olon helpottamiseksi pitäisi etsiä niin koulussa kuin kotonakin.
Kokemukset lasten tapaamisista ja pohdinta suojelutehtävässä tarvittavista silmälasista on saanut ajattelemaan myös lakiin kirjattua ”lapsen kasvuolosuhteet” käsitettä. Millä tavalla sosiaalityöntekijä on lapsen kasvuolosuhteiden asiantuntija? Ja millä tavalla päiväkodin, koulun, perheneuvolan tai lastenpsykiatrian ihmiset ovat sellaisia? Mitä ylipäänsä ovat lapsen kasvuolosuhteet? Miten lapseen kasvaneet vahvuudet ja haasteet pitäisi ottaa huomioon kun kasvuolosuhteita mietitään? Missä määrin kasvuolosuhteet ovat lapsille ja nuorille juuri perhesuhteita, kaverisuhteita, ylipäänsä ihmissuhteita? Ja missä määrin ne ovat näitä suhteita kehystäviä muita asioita: perheenjäsenten terveyttä tai sairautta, perheen toimeentuloa, työttömyyttä, asuinolosuhteita.
Asiat limittyvät ja vaikuttavat lasten elämässä toinen toisiinsa. Tarvitsen lasit, jotka auttavat katsomaan maailmaa lapsen näkökulmasta. Sellaiset, että katse tarkentuu oikeisiin asioihin. Jotka auttavat katselemaan lapsen elämää tarpeeksi monipuolisesti ja riittävän läheltä.