Luja, reilu ja ystävällinen – suhdeperustaisen lastensuojelutyön laatusanat

Lastensuojelun sosiaalityössä julkinen hallintotehtävä yhdistyy suhdeperustaiseen työhön. Tämä on sosiaalityön erityisyys, joka erottaa sen useimmista muista psykososiaalista tukea tarjoavista julkisista palveluista. Viranomaisroolin ja ihmissuhdetyön yhteyttä on totuttu kuvaamaan käsitteillä kontrolli ja tuki. Joskus kontrolli on nähty pelkästään pahana, kontrollin Mustana Pekkana, joka jää lastensuojelun käteen.

Julkiseen hallintotehtävään perustuvan rajojen asettelun ja kontrollin mahdollisuus ei ole lastensuojelussa välttämätön paha, eikä paha lainkaan. Jos pelkkä tuki riittäisi kaikissa tilanteissa turvaamaan lapsen tilanteen, ei lastensuojelua tarvittaisi omana instituutionaan. Se ei kuitenkaan aina riitä. Kontrolliakin tarvitaan, mutta myös kontrollin käytön tulee aina olla lapsen turvallisuutta ja samalla koko perheen myönteistä muutosta tukevaa.

Mitä heikompi yhteys päätöksiä tekevällä viranomaisella – siis julkista valtaa käyttävällä sosiaalityöntekijällä – on tukea tarjoavaan, lapsia ja perheitä lähelle asettuvaan työskentelyyn, sitä huterammaksi käy asiakkaiden kokemus osallisuudesta omassa asiassaan. Etäältä päätöksiä tekevä virkamies-sosiaalityöntekijä tuntuu helposti kasvottoman vallan käyttäjältä. Rinnalle asettuvan ja tutuksi tulevan rinnallakulkija-sosiaalityöntekijän kanssa tällaista kokemusta ei rakennu. Vallankäyttäjän kanssa voi keskustella. Hän kuuntelee. Omiin asioihin voi vaikuttaa.    

Systeemisessä mallissa tavoitellaan sosiaalityön viranomaistyön ja ihmissuhdetyön ulottuvuuksien tiivistä yhdistämistä. Mallissa halutaan purkaa palvelujärjestelmään ajan myötä rakentunut tilaaja-tuottaja-ajattelu. Tällä tavoitteella on paitsi inhimillisiä, myös tuloksellisuuteen liittyviä perusteluja. Päätöksenteon ja tuen eriyttäminen johtaa monenlaisiin ongelmiin, ajanhukkaan, tietokatkoksiin, keskenään ristiriitaisiin näkemyksiin, vaikuttavuuden heikkenemiseen – ja kustannusten kasvuun.

STMn tuoreessa raportissa THLn asiantuntijat Eeva Nykänen ja Eeva Liukko käsittelevät sosiaalityötä julkisena hallintotehtävänä ja ottavat vahvasti kantaa sen puolesta, että viranomaistyö ja sosiaalityön rooli tuen tarjoajana pysyisivät yhdessä:  

”Julkisella hallintotehtävällä tarkoitetaan perustuslain 124 §:ssä laajaa hallinnollisten tehtävien kokonaisuutta, joka sisältää lakien toimeenpanoon, ihmisten oikeuksia, velvollisuuksia ja etuja koskevaan päätöksentekoon sekä julkisten palvelujen tuottamiseen liittyviä tehtäviä. Julkiseksi hallintotehtäväksi määrittyvä toiminta voi olla muodoltaan hallinnollista päätöksentekoa tai tosiasiallista hallintotoimintaa.”

Raportissa todetaan, ettei julkiseen hallintotehtävään kuuluvaa merkittävää julkisen vallan käyttöä voida antaa lainkaan julkisen hallinnon ulkopuolelle. Merkittävää julkisen vallan käyttöä on toiminta, jolla puututaan merkittävällä tavalla yksilön perusoikeuksiin. Ajatus tukee hyvin systeemisen lastensuojelun malliin kuuluva ajatusta viranomaistyön ja suhdetyön välttämättömästä, kiinteästä yhteydestä.  

Lastensuojelun kannalta tärkeä huomautus raportissa on, että ”myös varsinaisen asiaratkaisun tekemistä edeltävät valmistelutoimet ovat julkisen vallan käytön kannalta merkityksellisiä. Tätä perustelee valmistelutoimien ja päätöksenteon kiinteä yhteys”. Tällaista valmistelutyötä on esimerkiksi yksilötasolla toteutettava palvelutarpeen arviointi. Samanlaiseksi valmistelutyöksi voidaan ajatella kaikki lastensuojelun asiakasprosessiin kuuluva sosiaalityöntekijän työskentely lapsen ja perheen kanssa. Työskentelyn myötä rakentuu tietoa, joka on välttämätöntä, jotta päätöksenteko osuu oikein ja on oikea-aikaista.

Kun sosiaalialan tehtävärakenteita mietitään, on hyvä pitää mielessä, ettei sosiaalityössä voida suoraviivaisesti soveltaa terveydenhuollossa vallalla olevaa työnjakoa, jossa lääkäri päättää miten hoidetaan ja sairaanhoitaja hoitaa. Sosiaalityöntekijä ei voi muodostaa riittävää ymmärrystä lapsen ja perheen tilanteesta vastaanotolla. ”Sosiaalinen diagnoosi” ei rakennu vartin tai tunninkaan tapaamisissa. Lapsen suojeluntarpeen hahmottaminen perustuu lapsen ja häntä ympäröivien ihmisten ja heidän toimintatapojensa ja olosuhteidensa tuntemiselle ja ymmärtämiselle. Lapsen ja vanhempien toimintaan puolestaan vaikuttaa koko ajan lukematon määrä tekijöitä, ja ihmiset voivat myös muuttaa itse toimintaansa. Lapsen suojeluntarve on siten varsin monimutkainen työn kohde ja sen haltuun ottaminen vaatii työntekijältä dialogia lapsen ja läheisten kanssa, useampia kohtaamista eri kokoonpanoilla ja myös kahden kesken lapsen kanssa, yhteiseen prosessiin asettumista, rinnallakulkemista pidemmän ajan.

Viranomaistyön ja suhdeperustaisen työn yhdistäminen voi olla työntekijälle haasteellista. Tämä on tunnistettu myös tutkimuksessa. Eräässä tutkimuksessa tarkasteltiin, miten terapeuttinen, voimavarakeskeinen (suhdeperustainen) työskentelytapa soveltuu lastensuojeluun. Lastensuojelun sosiaalityöntekijän työtä suhdeperustaisessa viranomaistyössä tulisi tutkimuksen mukaan ohjata työskentelyn eli arvioinnin ja päätöksenteon läpinäkyvyys, tarpeen mukaan myös riittävä autoritatiivisuus eli kyky asettaa selkeitä lapsen edun mukaisia rajoja, yhteistoiminnallisuus ja asiakkaiden toimijuuden jatkuva ja tietoinen vahvistaminen eri keinoin. Tärkeänä ohjaavana arvona tällaisessa, suhdeperustaisessa viranomaistyössä on ajatus jaetusta ihmisyydestä ja inhimillisyydestä asiakastyötä ohjaavana arvona. Keskeistä osaamista on kyky säädellä omaa vuorovaikutusta ja tietoisuus omasta ja asiakkaan vuorovaikutuksesta pieniä sävyjä ja yksityiskohtia myöten.

Carolyn Oliver (2017) Strengths-Based Child Protection: Firm, Fair and Friendly.

Eeva Liukko & Eeva Nykänen (2019) Sosiaalityö julkisena hallintotehtävänä. STM. Raportteja ja muistioita 47/2019.





Lastensuojelua leirinuotioilla

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on vuodesta 2016 lähtien tukenut lastensuojelun uudistamista ns. systeemisen lastensuojelun toimintamallin avulla. Malli tuo vaikuttavan ihmissuhdetyön periaatteet lastensuojeluun.

Suomalaisen, systeemisen toimintamallin esikuvana toimii ns. Hackneyn malli. Se kehitettiin Hackneyssa eli yhdessä Lontoon kaupunginosassa ratkaisemaan siellä kohdattuja vakavia lastensuojelun ongelmia: lastensuojelutyön byrokratisoitumista, ajautumista kriisejä sammuttelevaan työotteeseen, aiemman työskentelyn tehottomuutta ja työntekijöiden vaihtuvuutta.

Suomessa on käytössä mallin suomalainen sovellus, ja siihen on koulutettu Suomessa noin 100 lastensuojelutiimiä. Mallia levitetään parhaillaan kaikkiin 18 maakuntaan valtakunnallisessa hankkeessa. Lastensuojelun tiimien kouluttajiksi on koulutettu LAPE-ohjelman aikana noin 60 kouluttajaa. Parhaillaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella koulutetaan jo kolmatta ja neljättä kouluttajaryhmää kouluttamaan tiimejä malliin. Kouluttajat ovat kokeneita lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä ja perheterapeutteja.

SyTy!-hankkeeseen osallistuvista maakunnista kymmenen on ilmoittanut, että kaikki lastensuojelutiimit aiotaan kouluttaa hankkeen aikana. Muissakin maakunnissa käyttöönottoa edistetään, mutta työssä edetään eri maakunnissa eri tahtiin.

Systeeminen lastensuojelu kehittyvänä toimintamallina

Systeeminen malli kehittyy ja tarkentuu jatkuvasti kun kokemuksia saadaan lisää ja uutta tutkimustietoa karttuu. Mallin teoriaperustaa tarkennetaan parhaillaan mm. luomalla mallille ohjelmateoriaa.  Ohjelmateoria julkaistaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen julkaisuna alkusyksystä 2019.

Lisäksi mallin toimeenpanoa ja paikallisia toteutustapoja selvitetään syksyn 2019 aikana arviointitutkimuksella. Arviointitutkimus jatkaa jo tehtyä tutkimusta (Aaltio & Isokuortti 2019).

Mallin vaikuttavuuden arvioinnin välineiden määrittelytyö alkaa elokuussa. Syksyn 2019 aikana tavoitteena on määritellä systeemisen lastensuojelun asiakastyön seurantaan soveltuvat mittarit kirjallisuuskatsauksen avulla. Näin paikannettuja mittariehdokkaita pilotoidaan. Tämän jälkeen tehdään suositus valtakunnallisesti yhdenmukaisten mittareiden käyttöönottamiseksi.  Mikäli mittarit saadaan laajasti käyttöön, avautuu lastensuojelun vaikuttavuuden tutkimukseen lähivuosina aivan uudenlaisia mahdollisuuksia.

Mitä tarkoittaa ’systeeminen’?

Sana ’systeeminen’ on otettu käyttöön Suomessa kuvaamaan mallin ajattelutapaa ja työskentelyotetta. Se viittaa perheterapeuttiseen ajatteluun, jossa toimivat ihmissuhteet nähdään keskeisenä lasten ja nuorten hyvinvoinnin perustana. Käsite on hankalan kuuloinen, mutta sen taustalla on yksinkertaisia ja helposti ymmärrettäviä ihmissuhdetyön periaatteita ja niihin nojaavia työskentelytapoja. Systeemisessä mallissa on pohjimmiltaan kyse näiden periaatteiden tuomisesta lastensuojelutyöhön sekä lastensuojelutyön järjestämisestä  periaatteita tukevalla tavalla.

Työn järjestäminen systeemistä työtä tukevaksi tarkoittaa yhtäältä systeemisten tiimien perustamista. Tiimit ovat pieniä ja kukin tiimi huolehtii yhdessä omista asiakkaistaan.  Hyvin toimiva tiimi muodostuu 2-3 sosiaalityöntekijästä, perheterapeutista, konsultoivasta sosiaalityöntekijästä ja tiimin koordinaattorista. Lisäksi tiimissä voi olla 1-2 sosiaaliohjaajaa tai perhetyöntekijää.  Tiimin työskentelystä huolehtii ja asiakastyötä ohjaa konsultoiva sosiaalityöntekijä. Perheterapeutti tuo tiimin keskusteluun oman osaamisensa. Tiimin koordinaattori huolehtii, että asiakastyö sujuu ja että tiimistä on aina joku työntekijä asiakasperheiden tavoitettavissa.

Toiseksi työn järjestäminen systeemistä työtä tukevaksi tarkoittaa muutoksia laajemmalla tasolla palveluissa. Lastensuojelu on aina monitoimijaista työtä. Systeeminen työskentely lisää monitoimijaisen työskentelyn vaikuttavuutta kokoamalla toimijat yhteen lapsen ja perheen tueksi. Jotta tämä onnistuu, on paikallisen tai alueellisen lapsiperheiden palveluista vastaava johdon huolehdittava yhdessä siitä, että lastensuojelun asiakkaiden verkostoissa toimivat muut ammattilaiset perehdytetään työskentelyn keskeisiin periaatteisiin ja että kaikki verkoston jäsenet sitoutuvat periaatteiden mukaiseen yhteiseen työskentelyyn.

Systeeminen työskentely – lastensuojelua leirinuotiolla

Systeemisen toimintamallin ydintä voi kuvata intiaanikylän leirinuotio-ajatuksella. Kyse on toimintatavasta, jossa koko heimo (lastensuojelun asiakkaaksi tuleva lapsi tai nuori, läheiset ja tukena olevat työntekijät) kootaan yhdessä pohtimaan ja ratkomaan lapsen elämään vaikuttavaa vaikeaa tilannetta tai ongelmaa.  Entisajan intiaanikylien leirinuotioilla pohdittavat ongelmat olivat ehkä erilaisia kuin nykyiset lasten, nuorten ja perheiden kohtaamat pulmat. Samanlaista on kuitenkin se, että yleensä ratkaisut ongelmiin löytyvät parhaiten yhdessä, tilannetta rauhallisesti pohtimalla. Yksin jääminen ongelmien kanssa on usein vaikeampi kokemus kuin itse ongelma.

Systeemi viittaa lastensuojelun toimintamallissa ihmisten välisiin suhteisiin ja ihmisyhteisöjen toimintaa ohjaaviin uskomuksiin, vuorovaikutukseen ja vakiintuneisiin tapoihin toimia. Joskus ihmisten väliset suhteet, niiden taustalla olevat uskomukset ja yhteiselämää ohjaavat pelisäännöt ovat ihan toimivia. Esimerkiksi perheenjäsenet luottavat toisiinsa ja arvostavat toisiaan. Työntekijän ja perheen välillä on luottamusta. Vanhemmat tuntevat oman lapsensa hyvin ja osaavat antaa lapselle riittävästi vapautta mutta myös turvalliset rajat. Aina suhteet eivät kuitenkaan toimi, vaan ne voivat olla tulehtuneita ja epäluottamuksen sävyttämiä ja lukkiutuneita. Ihmissuhteiden kuntoon saattaminen on lasten ja nuorten hyvinvoinnin kannalta ratkaisevan tärkeää. Kun ihmissuhteet toimivat hyvin, lapset kokevat että heitä kuullaan ja että he voivat vaikuttaa omaan elämäänsä. Hyvät ihmissuhteet, aikuisten huolenpito, kuunteleminen ja lapsen kunnioittaminen vahvistavat lasten onnellisuuden ja turvallisuuden tunnetta ja tunnetta omasta arvosta.

Yhteinen ymmärrys tilanteesta

Systeeminen työskentely lastensuojelussa lähtee aina liikkeelle ihmissuhteiden tutkimisesta. Jos esimerkiksi lapsen käytöstä aletaan pitää jollain tavalla ongelmallisena, pysähdytään tilannetta tutkimaan yhdessä. Tutkiminen tapahtuu käytännössä siten, että lapsi ja läheiset sekä lapsen tilanteen kannalta tärkeät ihmiset kootaan yhteen pohtimaan, mistä hankalassa tilanteessa voisi olla kysymys.

Esimerkkinä lapsen pulmien systeemisestä pohtimisesta voisi olla vaikkapa tilanne, jossa lapselle on ilmaantunut koulussa vakavia käytösongelmia. Kun tilannetta lähdetään selvittelemään yhdessä, voi käydä ilmi, että lapsen perheessä ollaan eron partaalla ja vanhemmat riitelevät paljon kotona lapsen kuullen ja lapsi ahdistuu vanhempien riitelystä. Tällöin voidaan yhdessä pohtia, voisiko lapsen käytös johtua siitä, että lapsi yrittää käytöksellään suunnata vanhempien huomiota muualle ja estää vanhempia riitelemästä. Voisiko  se toiveesta saada riitely loppumaan? Jos vanhemmat joutuvat keskittymään lapseen ja koulunongelmiin, voi riitely jäädä ainakin joksikin aikaa taka-alalle.  Tällaista pohdintaa kutsutaan hypoteesityöskentelyksi. Yhteen hypoteesiin ei ole kuitenkaan syytä tyytyä. Kyse voi olla jostain muustakin.  Tavoitteena on miettiä monipuolisesti muitakin selitysmalleja. Lapsen käytöksen taustalla voi olla monenlaisia asioita ja juuttuminen yhteen tulkintaan kapeuttaa myös ratkaisujen löytämistä.

Kun hypoteeseja luodaan, tavoitteena on löytää ratkaisuja. Syyllistä ei haeta, eikä tavoitteena ole myöskään muuttaa suoraviivaisesti ongelmallista käytöstä, vaan vaikuttaa taustalla oleviin syihin. Käytöksen muutos ei ole kestävää, ellei käytös muutu jonkin uuden, pintaa syvemmän oivalluksen myötä.  Kestävää muutosta tuottavat sellaiset oivallukset, jotka auttavat perheenjäseniä katsomaan omaa ja perheen tilannetta uudesta näkökulmasta. Usein tällaiset oivallukset lisäävät konkreettista vastuunottoa, mutta vähentävät syyllisyyttä.  Parhaimmillaan työskentely voi siten johtaa syyllisyyden vähenemisen kautta  voimavarojen lisääntymiseen, kasvaneeseen vastuunottoon ja uudenlaiseen toiveikkuuteen oman perheen tilanteesta. Tällaiset muutokset ovat systeemisen työskentelyn ydintä.

Kaikkien ajatukset kuullaan  

Yksi tärkeimmistä periaatteista systeemisessä toimintamallissa on, että kaikkien ajatukset kuullaan. Tapaamisissa kaikki mukaan kutsutut pääsevät kertomaan, miltä tilanne heidän mielestään näyttää ja mistä voisi olla kyse. Silloin kun lapsi, nuori ja läheiset osallistuvat lastensuojelun tiimin järjestämään tapaamiseen, heitä pyydetään aina kertomaan ajatuksistaan ensimmäisenä. Jos mukana on ihmisiä koulusta tai muista lapselle, nuorelle tai vanhemmille tärkeistä paikoista, myös he saavat kertoa ajatuksensa. Lasten kanssa on aina oltava herkkä kuulemaan, miten lapsi haluaa osallistua. Osallistuminen ja omista ajatuksista kertominen on lapsen oikeus, mutta ei velvollisuus.

Tärkeä periaate on myös se, että tapaamisissa puhutaan niistä asioista, joista lapsen ja perheen mielestä on tärkeintä kulloinkin puhua. Lapsia ja läheisiä kuullaan aina myös kun päätetään, keitä yhteisiin tapaamisiin kulloinkin kutsutaan.

Joskus lapsen tai nuoren hankala tilanne alkaa selvitä tapaamisten ja yhteisen keskustelun avulla nopeasti. Aletaan yhdessä, eri osapuolia kuuntelemalla ymmärtää, mistä on kyse ja mikä voisi auttaa. Tällöin tarvitaan ehkä vain muutama yhteinen tapaaminen. Toisinaan hyvien ja helpottavien ratkaisujen löytämiseen voi mennä pidempi aika. Usein hyviä muutoksia lapsen ja perheen elämässä alkaa tapahtua jo noin puolen vuoden jälkeen kun onnistuneita ”leirinuotiolle kokoontumisia” on voitu järjestää riittävän usein.  

Se, mikä on riittävän usein, riippuu lapsen ja perheen tilanteesta. Jos työskentely alkaa kriisistä, voi tarvetta jonkinlaisiin tapaamisiin olla aluksi hyvinkin tiheästi. Kun lapset ja perheet saavat kokemuksen työskentelystä ja kuulluksi tulemisesta vaikeassa tilanteessa, heitä voi auttaa jo tieto, että tällaisia hyvältä tuntuvia tapaamisia tullaan järjestämään uudestaan kunnes apua on saatu ja tilanne alkaa helpottaa. Sekin voi olla avuksi, että perhe tietää, kuka tai ketkä työntekijät lastensuojelun systeemisestä tiimistä ovat heidän tukenaan ja tavoitettavissa myös tapaamisten välillä.  Työntekijöiden tavoitettavuutta varmistetaan systeemisessä mallissa esimerkiksi tiimikoordinaattorin roolin avulla. Eräs hänen tärkeistä tehtävistään on olla perheiden suuntaan oman tiimin päivystävä työntekijä, joka on puhelimen ulottuvissa kun perheet haluavat ottaa yhteyttä omiin työntekijöihinsä.       

Turvallisuus ja osallisuus toimintamallin kulmakivinä 

Systeemisen lastensuojelun tärkein tehtävä on lapsen suojeleminen: lapsen turvallisuuden ja lapsen hyvän kasvun ja kehityksen varmistaminen.  Systeemiseen toimintamalliin sisältyvä sitoutuminen yhteiseen pohdintaan ja ratkaisujen etsimiseen yhdessä ei muuta tätä perustehtävää. Kun lapsen ja perheen tilanne johtaa lastensuojelun asiakkuuteen, on työntekijöiden tärkeää kertoa lapselle ja vanhemmille, että lapsen turvallisuus ja hyvinvointi on työskentelyn tärkein tavoite. Kaikki työskentely lastensuojelussa tähtää tähän. Tämän kertominen selkeästi heti alussa on tärkeää, koska lapsen turvallisuuden ja hyvinvoinnin varmistaminen voi joskus edellyttää, että lapsen sosiaalityöntekijä tekee päätöksiä, joista lapsi tai vanhemmat eivät ole samaa mieltä.

Turvallisuuden ja osallisuuden periaatteet vaativat lastensuojelussa tasapainon hakemista näiden periaatteiden välillä. Lastensuojelutyöhön kuuluu tarvittaessa myös rajojen asettaminen. Joskus on toimittava vastoin perheenjäsenten tahtoa ja toiveita. Esimerkkejä tällaisista tilanteista, joista voidaan olla hyvinkin eri mieltä, ovat päätös sijoittaa lapsi kiireellisesti tai päätös ottaa lapsi huostaan. Vastoin vanhempien tai lapsen tahtoa tehdyt päätökset ovat lapselle ja perheelle vaikeita. Seurauksena on aina hämmennystä ja usein myös pettymystä, surua ja häpeääkin. Vanhemmat voivat kokea epäonnistuneensa, vaikka lapsen sijoituksen taustalla olisivat ihan muut kuin vanhemmuuteen liittyvät syyt. Häpeän tunteita voivat saada aikaan myös kielteiset ja leimaavat käsitykset lastensuojelusta, esimerkiksi uskomus, että asiakkaana olevan tai huostaan otetun lapsen vanhemmat eivät välittäisi lapsistaan. Näin ei todellakaan ole. Vanhemmuus ja oma lapsi on suurimmalle osalle asiakasperheiden vanhemmista elämän tärkeimpiä asioita, aivan kuten kenelle tahansa vanhemmalle.

Työntekijöiden on vaikeita päätöksiä tehdessään entisestään lisättävä kuuntelemista. Lisäksi heidän on huolehdittava siitä, että he perustelevat huolellisesti päätöksensä, kuuntelevat vaikeiden päätösten keskelläkin lapsen ja vanhempien ajatuksia ja osoittavat myötätuntoa vaikeassa tilanteessa. Kun sosiaalityöntekijä joutuu tekemään päätöksen, jota vanhemmat tai lapsi eivät hyväksy, on hänen tehtävänään luoda tilaa myös voimakkaiden ja hankalien tunteiden käsittelylle.  Yhteistyösuhdetta on tärkeää juuri tällöin erityisesti pitää yllä, jotta vaikeista ratkaisuista päästään ennen pitää rauhassa keskustelemaan ja pohtimaan, miten perhettä sekä lapsen ja läheisten välisiä suhteita voidaan parhaiten tukea sijaishuollon aikana.

Työskentely on kokonaisvaltaista

Ihmissuhteisiin keskittyminen lastensuojelun työskentelyssä ei tarkoita muiden tilanteeseen vaikuttavien asioiden sivuuttamista. Esimerkiksi vanhempien riitelyn taustalla voi olla stressiä, joka johtuu jatkuvista toimeentulovaikeuksista. Muutkin kuin ihmissuhteisiin liittyvät vaikeudet huomioidaan työskentelyssä ja niihinkin haetaan ratkaisuja. Kaikkea ei kuitenkaan voida ratkaista samalla kertaa. Työ aloitetaan siitä pulmasta, joka kulloinkin kuormittaa eniten perhettä tai uhkaa lapsen turvallisuutta.

Systeemisen työskentelyn periaatteiden mukaan yhteisiin tapaamisiin kokoontuvat ihannetilanteessa työntekijät ja perheenjäsenet yhdessä.  Tapaamisia voidaan tarvita kuitenkin monenlaisilla kokoonpanoilla. Usein lastensuojelussa järjestettäviin tapaamisiin on syytä pyytää muitakin työntekijöitä esimerkiksi neuvolasta, varhaiskasvatuksesta, koulusta tai vaikka mielenterveyspalveluista.  Lisäksi systeemisen mallin mukaan työskentelevät lastensuojelun tiimit tarvitsevat myös sellaisia tapaamisia, jossa he voivat tiiminä pohtia omaa työtään ja sitä, miten he voivat parhaiten olla lapsille ja perheille avuksi. Kokoonpanot systeemisen mallin mukaisilla leirinuotioilla voivat siten vaihdella tarpeen ja tilanteen mukaan. Ajatuksena on kuitenkin aina tutkia tilannetta ja miettiä ratkaisuja lapsen ja läheisten kanssa, heitä kuullen ja mukaan pyytäen. 

Vaikuttavat työskentelytavat käyttöön lastensuojelussa

Lastensuojelun systeemisen toimintamallin tavoitteena on tuoda lastensuojeluun kaikkein tutkituimmat ja vaikuttavimmat ihmissuhdetyön periaatteet ja toimintatavat. Edellä on kuvattu joitakin niistä. Systeeminen toimintamalli ei ole perheterapiaa, eikä lastensuojelua pidä ymmärtää terapiatyöksi. Lastensuojelun on kuitenkin tärkeää hyödyntää parhaita ihmissuhdetyön periaatteita ja menetelmiä vaativassa työssään.

Työntekijöitä koulutetaan työtapaan ja periaatteisiin ympäri Suomea. Lastensuojelussa yhdistyy parhaimmillaan osaava suhdeperustainen työskentelytapa oikeudenmukaiseen ja läpinäkyvään viranomaistyöhön. Laadukkaassa ja tuloksellisessa lastensuojelutyössä yhdistyy reilu, suora, rehellinen ja läpinäkyvä toiminta päätöksiä tekevänä viranomaisena sekä kuunteleva, kunnioittava ja osallisuuden varmistava suhdeperustainen muutostyö. 

Systeemisessä lastensuojelussa sovellettavien ihmissuhdeperustaisten työtapojen vaikuttavuudesta on runsaasti kansainvälistä tutkimusnäyttöä (esim. Wambold 2005; Carr 2018). Tutkimusta tarvitaan kuitenkin erikseen suomalaisesta toimintaympäristöstä. On tärkeää ymmärtää, miten systeeminen työote saadaan riittävän syvällisesti juurtumaan lastensuojeluun ja tiimien työskentelyyn ja mitä on otettava huomioon erilaisissa haastavissa tilanteissa, jotka vaarantavat vakavasti lapsen turvallisuutta ja hyvinvointia.

Mallin vaikuttavuudesta suomalaisessa lastensuojelussa on olemassa jo kokemustietoa eri puolilta maata. Kokemustieto ei kuitenkaan yksin riitä. Lähivuosina on tärkeää päästä tutkimaan työskentelytavan vaikuttavuutta laajasti.

Systeemisen lastensuojelun ensiaskeleet on Suomessa otettu. Taaperon askeleita on tärkeää tukea sekä asiakasmäärään vaikuttamalla että luomalla pysyvät tukirakenteet työotteen juurtumiselle ja vakiintumiselle. Haaste uuden työskentelytavan tukemiseksi on ainakin tämän hallitusohjelman mittainen.

Päivi Petrelius

Learning systemic practice – what a week!

I have been interested in systemic practice in child protection for several years. A couple of weeks ago I had the opportunity, along with a group of dear colleagues, to spend the whole week learning from and with two wonderful women, Jennifer Summer and Liz Bosanquet from Collective Space. Collective Space is a social enterprise which trains social workers and organizations in systemic practice in England.  

There are many things that inspire me in systemic ideas such as focusing on relationships, genuine, respectful collaboration with children and families and curious yet neutral exploration of family patterns just to name some.

Systemic practice has opened up as a whole new sea of possibilities for me as a social worker. Talking about a sea, the week we spent with Liz and Jennifer took me at least a hundred nautical miles ahead on my journey to systemic thinking and practice. I will probably remember our week as one of the major turning points of my  professional journey. What we heard and learned during the time spent together showed me what extraordinary, humane, effective social work practice could really look like.

In my case, a lot of digesting will be needed after the rich week.  But when thinking of why it was so inspiring, a few  words come into my mind,  freedom being the first one. Systemic thinking increases one’s freedom. New ways of thinking and working open up as one’s consciousness of one’s professional thinking and working increases. Systemic thinking is to a large part about awakening to how we as professionals think and what other possibilities there are.  After the training week I was given tools for actual self-reflection i.e. recognizing one’s own biases, beliefs and prejudices and realizing more clearly than before how we very tangibly construct the phenomena we work with. As workers we have a huge role in constructing how mothers, fathers and children are defined. This makes us very much part of system we work with, also sometimes part of the problems and part of the solutions. The freedom lies in that our constructions are just that – constructions. We can always take a few steps back and think of alternatives.

Another word that I take with me from the week together is respect. Adopting a genuine respect for clients frees you from the stiffness of the expert role and allows you to be curious, a human being with just a few hunches from where to start with a new family. I thought respect was also present in the way Liz and Jennifer payed attention to the powerlessness many families have experienced in their lives when we become part of it . I felt there was a lot of respect in the way they emphasized the need for empowering children and parents in every phase of the work. Asking for permission, asking if it’s okay to go on discussing, being sensitive to signs of hesitation or confusion in body language and in the expression of emotions. We learned that it is so important to be aware of even the most subtle things happening in the worker-client -interaction, since children and families start making observations of our use our power from the very first meeting or contact with us. Even the tone in one’s voice or the postures we take, may be part of a powerful intervention – in good and in bad. Taking up a gentle, permission seeking practice is essential in systemic practice to make sure that we are using our power in the most empowering way possible.  

A third word  describing the lessons I learned is safety. Strange enough, I realized during the training week that the feeling of insecurity I have experienced as a social worker has much more to do with my own fear of mistakes and being a rubbishy social worker than anything else. I have feared that I don’t have what it takes – that I can’t see things clearly or that I would be too much or too little of this and that to do a good job. I realized during the week that uncertainty is an inescapable part of the job in child protection and that one should actually embrace it. If one would feel safe and certain all the time and know exactly how to make the risks to disappear, then one would be a rubbishy worker. Hesitation and uncertainty are okay, since in real life there are no “final solutions” to complex problems. Interventions alter family systems but along with changes that make it better, there may also be new dilemmas raised up. Paradoxically it seems that safety increases when you accept that uncertainty will always be there and that it is even desirable. Feeling safer as a social worker comes from accepting the position of safe uncertainty.

A forth word I took with me is skill.Liz and Jennifer took us through a lot of useful new ideas, theories and concepts. But we also learned a lot simply by seeing and experiencing how they actually do things, how they practice and how they teach! For example, I don’t think I have ever seen anyone building a genogram with a client (the lovely expert by experience) as gently and skillfully as Jennifer. The interview Jennifer did, demonstrated to us how an encounter can be started by carefully warming up the context and gently seeking permission. Starting the genogram like this made the whole process seem very calm and safe. And we who listened learned just by observing.

These are just some of the things I learned. And though I felt I really learned a lot, I was also left with a huge curiosity and an interest to learn more and to try out the ideas in practice.

***

We are lucky in Finland having the amazing opportunity to spread the ideas of systemic social work throughout the country. The ministry supports this. All the 18 counties are participating. During this year and the next 150 teams will be trained and leaders are invited to organize support to make systemic practice possible in Finnish Child protection. 

***

I started today by talking about a new sea. I said that I feel like standing on the shore of an amazing new sea.   But maybe I’m not standing on the shore after all. Maybe I have already taken off. Working can be really inspiring sometimes and right now I’m feeling so lucky, like the poet Rumi:

“On a day when the wind is perfect, the sail just needs to open and the world is full of beauty. “

So, Liz and Jennifer (and the wonderful group) thank you so much!

Onko systeeminen lastensuojelu kallista?

 

Lastensuojelun systeemisen toimintamallin ytimiä ovat lastensuojelun työntekijöistä muodostuvan tiimin jaettu vastuu asiakkaista, tiimiläisten mahdollisuus kohdata asiakkaita riittävästi, tähän sopivat asiakasmäärät sekä perheterapeuttinen ja yhteistoiminnallinen työote, jota tuetaan pysyvien tukirakenteiden, kuten tiimin perheterapeutin ja työnohjauksen avulla.

Mallissa suositellaan työskentelyä pieninä tiimeinä, joissa työskentelee kolme sosiaalityöntekijää, konsultoiva sosiaalityöntekijä, tiimin perheterapeutti, tiimiä kokonaisuutena tukeva koordinaattori sekä 1-2 sosiaaliohjaajaa tai perhetyöntekijää. Asiakasmäärää koskeva suositus on 20 lasta/sosiaalityöntekijä, jolloin kolmen sosiaalityöntekijän mukana tulisi yhteen tiimiin 60 asiakaslasta läheisineen.  He olisivat tiimin yhteisiä asiakkaita, joiden kanssa tiimiläiset työskentelevät kussakin tilanteessa erikseen sovitulla tavalla. Lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä on kuitenkin aina erityisesti tiimityössä mukana lapsen näkökulmasta, häntä kuunnellen.

Kun kunnissa ja maakunnissa pohditaan systeemisen mallin käyttöönottoa, ei työotteen etuja useimmiten lainkaan kyseenalaisteta. Kipuilua aiheuttaa sen sijaan se, että mallin pelätään nostavan lastensuojelun kustannuksia ja vievän voimavaroja varhaisen tuen työstä.

Vertailukohtana systeemisen mallin vaikuttavuuden ja kustannusten pohtimiselle voidaan pitää perinteisiä lastensuojelutiimejä, jotka ovat usein kooltaan edellä kuvattua tiimiä suurempia ja myös työntekijärakenteeltaan erilaisia. Perinteisissä tiimeissä sosiaalityöntekijöitä on enemmän ja johtavan sosiaalityöntekijän aika jakautuu siten useamman työntekijän tukemiseen. Perinteisissä tiimeissä ei ole pysyvästi mukana perheterapeuttia eikä koordinaattoria. Perinteisen tiimin johtavalla sosiaalityöntekijä on asiakastyön ohjaustehtävän lisäksi usein laajasti muitakin, esimerkiksi hallinnollisia tehtäviä.

Eroja perinteiseen työotteeseen systeemisessä mallissa on nähtävissä myös organisaatiotasolla. Systeemisiksi uudistetuista organisaatioista ei vielä ole laajempaa kokemusta, mutta ihannetilanteessa systeemisessä organisaatiossa monialainen johto määrittelisi yhdessä sitä, miten vastuuta lasten ja perheiden tarpeisiin vastaamisesta jaetaan laajasti palveluissa. Organisaation rakenteet ja prosessit uudistettaisiin tukemaan systeemistä työskentelyä. Jos systeemisen asiakastyön ydintä on joustava, asiakkaiden tilanteisiin herkästi reagoiva ja rinnalla kulkeva työote, eivät organisaation muutkaan prosessit voisi olla jäykkiä ja organisaatiolähtöisiä. Kaikkia prosesseja asiakasohjauksesta, palveluiden organisointiin ja henkilöstön rekrytointiin tulisi tarkastella kysymällä: mahdollistaako tämä joustavan, räätälöivän, tarpeisiin herkästi reagoivan ja osaavan työskentelyn perheissä, joissa tuen tarve on kompleksista ja laaja-alaista.  Tarvetta ei siten ole vain systeemisille työntekijöille ja lähiesimiehille. Myös lastensuojelun päälliköiden ja ylemmän johdon olisi pidettävä oman työnsä ja organisaation keskeisenä kriteerinä systeemistä herkkyyttä ja osaamista. Viimekätinen mittari johdon onnistumiselle on se, miten sujuvaa ja vaikuttavaa työ asiakastasolla on.

Karkeiden laskelmien perusteella systeemisessä tiimimallissa, jossa asiakkaana on 20 lasta/sosiaalityöntekijä eli 60 lasta/tiiimi, lapsi läheisineen saa noin kaksi kertaa enemmän työntekijän aikaa kuin perinteisessä tiimissä, jossa asiakkaana on 40 lasta/työntekijä.  Lisäksi systeemisen tiimin työntekijöiden työajasta suurempi prosenttiosuus voidaan kohdentaa suoraan, kasvokkaiseen työhön edellyttäen että  tiimissä on systeemisen mallin mukainen tiimikoordinaattori erilaisia hallinnollisia ja juoksevia tehtäviä  helpottamaan. Käytännössä on havaittu, että perinteisissä lastensuojelutiimeissä sosiaalityöntekijöiden suora, kasvokkainen työaika voi jäädä huolestuttavan pieneksi kun kasvokkaista työtä katsotaan osuutena kokonaistyöajasta. Eräässä kunnassa kasvokkainen, asiakkaiden kanssa vuorovaikutukseen käytetty sosiaalityöntekijöiden työaika jäi noin 20 %:iin kokonaistyöajasta tai jopa alle sen.

Systeeminen tiimi on ilmiselvästi lapsikohtaisilta kustannuksiltaan perinteistä mallia kalliimpi kun palvelun kustannusten perusteena käytetään sosiaalityön tiimien henkilöstökuluja. Systeemisen mallin kulut ovat tältä osin suurempia, koska yhden lapsen tukena on isompi määrä työntekijöitä: sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien lisäksi työaikaansa perheille antavat mallissa perheterapeutti ja koordinaattori.

Perinteisissä tiimeissä, jolla tässä tarkoitetaan tiimejä, joissa ei ole perheterapeuttia ja koordinaattoria ja asiakasmäärä on suurempi, yhteen lapseen kohdentuvat laskennalliset sosiaalityön tiimin henkilöstökulut jäävät pienemmiksi. Oman arvioni mukaan systeeminen tiimi, jossa on kolme sosiaalityöntekijää, yksi sosiaaliohjaaja ja konsultoiva sosiaalityöntekijä sekä perheterapeutti tukemassa tiimiä 20 % työpanoksella ja tiimin käytössä on 50 % työpanoksella koordinaattori, lisää yhteen asiakaslapseen kohdistuvia sosiaalityön tiimin henkilöstökuluja noin viidenneksellä verrattuna vastaavaan perinteiseen tiimiin, jossa ei ole systeemiseen tiimimalliin kuuluvia tukityöntekijöitä, mutta asiakasmäärä on sama, 20 lasta/sosiaalityöntekijä.

Keskeisin kustannusero tulee kuitenkin asiakasmäärästä. Perinteisen mallin ja systeemisen mallin kustannusten ero,  ja samalla lapsikohtaiseen työskentelyyn käytettävissä olevan työajan ero kasvaa sitä suuremmaksi, mitä isompi määrä lapsia tiimiläisillä on vastuullaan. Mitä enemmän lapsia yhdellä tiimillä = sitä vähemmän laskennallista työaikaa on yhtä lasta kohden = sitä pienemmät lapsikohtaiset henkilöstökulut. Kysyä kuitenkin voi, mitä muutosta perinteinen tiimi saa aikaan lapsen tilanteessa jos yhdelle lapselle varattu laskennallinen tiimiläisten työaika jää hyvin pieneksi ja jos tästäkin pienestä ajasta valtaosa kuluu muuhun kuin kohtavaan työhön. Ja miltä työskentely tällaisessa tilanteessa tuntuu virkavastuuta kantavista työntekijöistä?

Kustannuksia vertailtaessa on kuitenkin huomioitava paitsi sosiaalityön tiimien henkilöstökulut, myös lastensuojelun asiakkaana olevien lasten ja perheiden kokonaiskustannukset. Ne muodostuvat tällä hetkellä sekä sosiaalityön tiimien omasta työstä että ostettavien ja tilattavien erillisten tukipalveluiden kustannuksista. Mikäli systeemisen tiimin asiakasmäärä saadaan pidettyä mallin mukaisena ja tiimi pystyy itse työskentelemään riittävästi lapsen ja perheen kanssa, voi tilattavien ja ostettavien erillisten tukipalveluiden käyttö systeemisissä tiimeissä jatkossa vähentyä.  Jotta palveluostoja ja –tilauksia voidaan vähentää, on varmistettava, että tiimin asiakasmäärä on suosituksen mukainen ja mahdollistaa tiimiläisten oman, suunnitelmallisen ja joustavan työskentelyn tiimin yhteisten asiakkaiden kanssa. Tässä siis tehtävä johdolle: mahdollistakaa systeemiselle tiimille työskentely riittävän pienellä asiakasmäärällä riittävän pitkäksi ajaksi ja arvioikaa sitten kokonaiskustannukset, joissa otetaan huomioon niin henkilöstökulut kuin erilliset, tilattavat ja ostettavat tukipalvelutkin.

Systeemisen mallin käyttöönottoon on liitetty toiveita huostaanottojen tarpeen vähentymisestä. Tutkimustietoa tästä ei ole,  eikä systeeminen malli  välttämättä johda huostaanottojen tarpeen vähenemiseen. Tämä johtuu siitä, että tiiviimpi ja kohtaavampi työskentelyote, jonka systeeminen malli mahdollistaa, voi nostaa esiin piilossa olleita palvelutarpeita. Tällöin kustannnuksia ei välttämättä säästy huostaanottojen vähenemisen vuoksi ainakaan työskentelyn alkuvaiheessa. Sen sijaan asiakkaiden kriistilanteisiin voidaan systeemisissä tiimeissä reagoida joustavammin ja monipuolisemmin kuin perinteisissä tiimeissä, jolloin kiireellisten sijoitusten käyttö voi mahdollisesti alkaa vähentyä. Erityisen tehokkaasti kiireellisiin sijoituksiin voidaan vaikuttaa jos systeemisten tiimien kanssa tiiviissä yhteistyössä toimii samalla otteella työskenteleviä, kriisiluonteiseen työskentelyyn ketterästi mukaan otettavia tehostetun perhetyön tiimejä, joiden on mahdollista työskennellä joustavasti myös virka-ajan ulkopuolella. Kiireellisten sijoitusten käytön vähenemisestä on jo esimerkkejä Eksotesta ja Mäntsälästä.

Tiivis työskentely systeemisen mallin mukaan voi osoittautua perinteistä työtä tuloksellisemmaksi ja näkyä jatkossa siten, että tarve lastensuojelun asiakkuuteen voi jäädä systeemisessä tiimissä lyhytaikaisemmaksi kuin perinteisissä tiimeissä. Englannissa asiakkuudet lastensuojelussa kestivät systeemisessä työskentelyssä työntekijöiden arvioiden perusteella noin vuoden. Tämän jälkeen tukea voitiin lieventää ja palauttaa asiakkaita peruspalveluiden tuen varaan. Suomessa asiakkuuden kestot ovat pidempiä, mutta systeeminen työskentely saattaisi johtaa asiakkuuden päättymiseen useamman lapsen ja perheen kohdalla noin yhdestä kolmeen vuoden sisällä. Vaikuttamassa ovat tällöin luonnollisesti lapsen elämäntilanteen monet tekijät, tilanteen kompleksisuus ja tilanteessa vaikuttavien ongelmien vaikeusaste.

Systeemisen mallin ydintä ovat perhekeskeinen ja perheterapeuttinen sekä dialoginen ja yhteistoiminnallinen työskentelyote. Näiden työskentelyorientaatioiden vaikuttavuudesta on laajaa näyttöä muista palveluista (esim. Carr 2018; Bergström ym. 2018). Systeeminen malli on pyrkimys luoda tilaa ja rakenne vaikuttavaksi todetuille toimintatavoille vaativassa lastensuojelutyössä.

Jotta uuden toimintatavan kustannusvaikutuksia päästäisiin arvioimaan riittävän kokonaisvaltaisesti, tulisi kustannuksia, vaikutuksia ja vaikuttavuutta arvioida kokonaisuutena. Näiden vaikuttavuuden eri ulottuvuuksien esiin saaminen vaatii aikaa.  Jotta edellytykset vaikutusten esiin saamiselle rakentuvat, olisi ensin uskallettava kokeilla uutta toimintamallia käytännössä riittävän pitkään. Kustannusvaikuttavuuden arvioinnissa tulisi kyetä esimerkiksi vertailemaan systeemisen tiimimallin ja perinteisen mallin sekä erilaisten asiakasmäärien vaikutusta esimerkiksi lastensuojeluasiakkuuksien kestoon sekä tilattavien ja ostettavien tukipalveluiden käyttöön. Lisäksi olisi tutkittava erilaisten työskentelymallien laaja-alaisia ja pidempiaikaisia vaikutuksia asiakkaana olevien lasten turvallisuuteen, hyvinvointiin ja mahdollisuuksien mukaan myös myöhempään selviytymiseen.  Vain siten saadaan tietää, tuottaako investointi kohtaavaan lastensuojeluun ja sen myötä vahvistuvaan  työorientaatioon lastensuojelun asiakkaana olevien lasten turvallisuuden ja hyvinvoinnin lisääntymistä. Jos näyttöä kustannusvaikuttavuudesta ryhdytään vaatimaan hyvin lyhyellä aikajänteellä, ei mahdollisuutta vaikuttavuustiedon rakentumiseen tule.

Lähteet:

Carr A. (2018) Family therapy and systemic interventions for child-focused problems. The current evidence-base. Journal of Family Therapy.  DOI: https://doi.org/10.1111/1467-6427.12226

Bergström, T., Seikkula, J., Alakare, B., Mäki, P., Köngäs-Saviaro, P., Taskila, J. J., Tolvanen, T., & Aaltonen, J. (2018). The family-oriented Open Dialogue approach in the treatment of first-episode psychosis: Nineteen-year outcomes. Psychiatry Research, 270, 168–175. DOI: https://doi.org/10.1016/j.psychres.2018.09.039

Lankakeriä ja laskelmia

 

Kuvittele itsesi lastensuojelun sosiaalityöntekijäksi. Olet aloittanut muutama viikko sitten työssäsi.  Olet saanut esimieheltäsi tiedoksi lapsilistan.  Lapset ovat tästä eteenpäin ovat sinun vastuullasi. Virkavastuulla.

Listalla on aluksi vain 20 lasta, mutta lasten määrä kasvaa viikko viikolta. Ilmoituksia tulee tiuhaan tahtiin. Sosiaalityön vakansseja on avoinna, kaikissa viroissa ei ole tekijää. Lapsia on vailla vastuutyöntekijää. Kahden kuukauden jälkeen listallasi on 45 lasta perheineen.

Yksi listasi lapsista on monilapsisen yksinhuoltajaäidin lapsi, 8-vuotias poika. Äiti on maahanmuuttajataustainen, ei puhu suomea. On vakavasti sairas. Poika on koulussa väkivaltainen. Sait ensi vaiheessa asiakkaaksi vain tämän yhden lapsen tästä suuresta perheestä. Mietit, mitä muille kuuluu. Et tiedä heistä toistaiseksi mitään. Pohdit, millaista työskentelyä ja millä aikataululla tarvittaisiin heidän ja koko perheen kanssa.

Yksi listasi lapsista on sijoitettu nuori, jota äidin miesystävät ovat käyttäneet hyväksi. Tyttö on psyykkisesti sairas. Hän viiltelee ja karkailee. Mitä tehdä? Uusi sijoituspaikka, uusi paikkakunta, uudet psykiatrian hoitotahot.  Tilanne vaatisi pysähtymistä, verkoston voimien kokoamista.

Lista jatkuu…

Perheiden tilanteista osa on kuin vyyhtejä. Solmuisia, monenkirjavia ihmiselämän ilmiöistä kerittyjä lankakeriä. Lankojen selvittely vaatisi moneen    langanpätkään tarttumista yhtä aikaa.  Kerissä on kirkkaita lankoja: vanhempien rakkautta lapsiin, lasten ja vanhempien kykyä selviytyä vaikeissa olosuhteissa. Ja tummia lankoja: lasten ja vanhempien sairauksia, mielenterveysongelmia, pakolaistaustaa, riitautuneita parisuhteita ja pitkittyneitä eroja, huoltoriitoja, lasten psyykkistä oireilua, koulunkäyntivaikeuksia, hoitoon pääsyn vaikeuksia. Pitkittyneitä toimeentulovaikeuksia, vuokranmaksuongelmia, ulosottoa ja maksuvaikeuksia, häätöjä…

Tunnistat jokaisen lapsen kohdalla omien tietojesi ja myös osaamisesi rajallisuuden. Neuropsykiatriset oireet, traumatisoituminen, moninaisia lasten ja ja perheiden palveluja ja erilaisia viranomaisprosesseja koskeva lainsäädäntö, tieto tarjolla olevista palveluista, ymmärrys eri kulttuureista, perhe- ja lähisuhdeväkivallan dynamiikasta…Kaikesta olisi sosiaalityöntekijänä tiedettävä ainakin vähän. Muita ammattilaisia tarvittaisiin usein tiiviisti tueksi ja avuksi työhön.

Viikot kuluvat.  Uusia lankakeriä kierii selviteltäviksesi.

Alat tehdä  karkeita laskelmia. Löytyisikö jokin tapa saada aika riittämään.

Viikkotyöaika on 37,5 tuntia. Kun tämän kertoo neljällä,  on siinä kuukauden työtunnit, 150 tuntia. Kun asiakkaana on 45 lasta, jää työaikaa hieman yli 3 tuntia yhtä lasta kohden kuukaudessa.

Otat huomioon kirjaamiset, palaverit, matkat ja muun ajan, jota et voi käyttää suoraan asiakkaidesi kanssa.  Esimerkiksi kirjaaminen. Siihen menee noin viidennes työajasta.  Jäljelle jää 30 tuntia viikossa, 120 tuntia kuussa. Tarkistat laskelmaasi: kirjaamisten jälkeen sinulla onkin noin kaksi ja puoli tuntia kuukaudessa yhtä lasta kohti.

Yllättäen kahden asiakaslistallasi olleen sisaruksen tilanne kriisiytyy. Joudut sijoittamaan  heidät kiireellisesti. Sijoituksen aikana selviää, että on ryhdyttävä valmistelemaan huostaanottoa. Vähennät  laskelmastasi kolmen työpäivän tunnit. Aikasi muille asiakaslapsille vähenee entisestään.

Mahdottomalta tuntuvan tilanteen edessä yrität jäsentää, miten tekisit työtäsi jos voisit tehdä niinkuin haluat. Hahmottelet peruskaavan asiakassuhteiden aloitusvaiheeseen:

  • tapaisit uusia asiakaslapsia  ja -nuoria useamman kerran asiakkuuden alkuviikkoina. Näin pääsisit tutustumaan heihin henkilökohtaisesti. Rakentaisit luottamusta. Yrittäisit saada selville, miten lapset ja nuoret ihan oikeasti kokevat elämänsä eri puolet.

 

  • perehtyisit jokaisen lapsen asiakastietoihin ajatuksella. Luettavaa on useammista lapsista useita kymmeniä sivua. Historiatieto olisi tärkeää ottaa haltuun. Asiakastietojärjestelmä ei kuitenkaan ole kovin joustavakäyttöinen. Tähänkin kuluisi aikaa.

 

  • tapaisit lapsen vanhempia ensin tutustuaksesi, sitten työskentelysuhteen luomiseksi. Parasta olisi olla yhteydessä vanhempiin mahdollisimman pian kun kerran olet perheen uusi sosiaalityöntekijä. Olisi hyvä päästä sopimaan kotikäynnistä. Vanhempiakin olisi tärkeää tavata useampaan kertaan alussa, jotta yhteistyölle rakentuu pohja.

 

  • pohtisit asiakaslasten ja perheiden tilanteita  toistamiseen työtovereidesi kanssa. Yrittäisit pohtia tilanteita monelta kantilta ja rakentaa ymmärrystä siitä, mistä pohjimmiltaan on kyse, mihin kannattaisi tarttua ensin ja millä tavalla.

 

  • asiakassuunnitelmakin pitäisi tehdä tai ainakin päivittää

 

  • kartoittaisit lapsen verkoston. Selvittäisit, keitä kaikkia verkostossa, myös epävirallisessa. Kävisit perheen kanssa läpi, millaista tukea lapsi ja vanhemmat mistäkin saavat. Kyselisit vanhemmilta, mitä mieltä he ovat viranomaisverkoston yhteistyötä ja mitä he siltä toivovat. Tekisit yhdessä perheen kanssa suunnitelmaa, miten verkosto saataisiin toimimaan yhdessä. Kutsuisit verkoston koolle.

Mietit, että jos voisit työskennellä jotenkin tuohon tyyliin, niin ehkä sillä olisi merkitystä lapsille ja perheille. Mutta tajuat, ettei kaksi tuntia yhdelle lapselle kuukaudessa riitä tuollaiseen.   Ymmärrät, että sinulla ei tosiasiassa ole mahdollisuuksia tehdä työtä siten kuin haluaisit.

 

Mietit omaa vastuutasi. Jos jokin menee pieleen, sinä olet ensimmäinen, jonka toiminta otetaan tarkasteluun. Pidät työstäsi. Haluaisit kehittyä siinä. Haluaisit kulkea lasten ja perheiden rinnalla. Haluaisit oikeasti olla avuksi. Joudut kuitenkin miettimään,  kuinka kauan jaksat kantaa virkaan kuuluvaa vastuutasi näissä oloissa.

***

Tämä teksti on kuvitteellinen , mutta monien työntekijöiden kokemukseen perustuva kuvaus lastensuojelun sosiaalityöntekijän tehtävästä tilanteessa, jossa työtä on liikaa.  Se on yritys konkretisoida  sitä,  miksi  lastensuojelun paikoin mahdottomiin työoloihin ja ylikuormitukseen pitäisi puuttua kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla mukaan lukien sitova asiakasmitoitus.

Yhtään lasta tai nuorta ei ole varaa menettää.

Epäkypsiä ajatuksia sosiaalihuollon porrastamisesta

 

 

Sosiaalitieteiden näkökulmasta lääketieteen piirissä tehty työ diagnostisen arvioinnin ja siihen perustuvien tautiluokitusten kehittämiseksi on vaikuttavan laaja-alaista ja perusteellista. Lääkärilehden artikkelissa vuodelta 2013 kuvataan yhdysvaltalaisen diagnoosijärjestelmän kehitystyön laajuutta:

DSM-5:n luo­minen oli val­tava työ, jo­ta teh­tiin laa­joissa työryh­missä. Valmis­te­lu­vai­heessa järjes­tettiin tieteel­lisiä konfe­rens­seja se­kä käsit­teel­li­sistä et­tä häiriö­koh­tai­sista ydin­ky­sy­myk­sistä, ja uudis­tusta käsit­te­leviä tieteel­lisiä artik­ke­leita on jul­kaistu sa­toja.”

Suomessa käytössä on toinen, WHO:n tautiluokitus ICD-10, mutta sen perinne ja logiikka lienee paljolti samankaltainen.

Kun maallikkona lukee tautiluokitusta, huomio kiinnittyy siihen, että tautiluokitukseen on kirjattu yllättävän monenlaisia ilmiöitä, sellaisiakin, jotka eivät ole tauteja , vaan inhmillisiä tekoja joilla on terveydellisiä seurauksia (esimerkkeinä murha tai pahoinpitely). Järjestelmän etuna on, että kun terveydenhuollossa kohdattavat ilmiöt on laajasti nimetty ja luokiteltu, myös niiden hoitoon liittyvät toimenpiteet on mahdollista määritellä. Ja diagnoosijärjestelmää käyttäville syntyy mahdollisuus ymmärtää toisiaan, sitä, mistä puhutaan.  Samalla ilmiöiden porrastaminen niiden hoidon vaativuuden mukaan tulee mahdolliseksi.

Kansainvälisessä, ehkä erityisesti amerikkalaisessa sosiaalityön tutkimuskirjallisuudessa tulee toisinaan vastaan hieman diagnooseja muistuttavia, napakkuuteen pyrkiviä sosiaalisten ilmiöiden määrittelyn ja käsitteellistämisen tapoja. Tutkimusartikkelissa  määritellään tarkasteltava asia, kuvataan kirjallisuuskatsauksen avulla sen keskeiset piirteet, piirretään ilmiölle rajat ja nimetään ilmiö kirjainyhdistelmäksi, esimerkiksi (HCD = high conflict divorce), jota sitten lähdetään tarkastelemaan.  Tällaisen napakan käsitteellistämisen suuri hyöty ammattilaisen näkökulmasta on, että kun ilmiö on saatu määriteltyä ja tiivistettyä kirjainyhdistelmäksi, sitä on helpompi käsitellä. Osaava ammattilainen voi tunnistaa kyseisen ilmiön asiakkaidensa elämässä ja valita käyttöönsä sopivat tavat käsitellä sitä.

Tällainen pragmaattinen, asiakastyön toimintakäytäntöjä kehittävä tutkimus, josta olisi melko suoraan johdettavissa myös käytännön toimintasuosituksia (practice implications) ei kuitenkaan tuntuisi olevan sosiaalityön tutkimuksen valtavirtaa meillä. Englanninkielisten maiden practice paper -perinne akateemisena käytäntönä puuttuu. Siis sellainen perinne, jossa tutkimukseen perustuen muotoillaan tutkijoiden toimesta käytännön tai politiikkatason suosituksia. Poikkeuksiakin toki on.  Useammin kuitenkin kohtaa tutkimuksia, joissa puretaan ja analysoidaan sitä miten asiat tällä hetkellä ovat sekä tarkastellaan ilmiöiden kompleksisuutta ja monitasoisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia kytkentöjä. Kriittistä, analyyttista tutkimusta tehdään paljon – ja hyvä niin.

Mitään globaalia tai edes kansallista sosiaalihuollon tai lastensuojelun ”ilmiöjärjestelmää” ei sen sijaan ole meillä, eikä käsittääkseni missään muuallakaan sosiaalityössä käytössä. Mutta onko sellaisen tarve nousemassa esiin nyt kun sosiaalihuollossa kohdattavat sosiaaliset ilmiöt olisi kyettävä luokittelemaan perustason, erityistason ja vaativan tason ilmiöiksi? Ja minkä tiedon, millaisten määrittelyjen varassa esimerkiksi sosiaalihuollon vaativia ilmiöitä nyt lähdetään tunnistamaan?

Vaikka lastensuojelussa voitaisiinkin määritellä ja koodata kohdattavia ilmiöitä tyyliin ”nuoren omasta käytöksestä johtuva terveyden vaarantaminen toistuvan kodin ulkopuolella tapahtuvan päihteidenkäytön vuoksi”, on ilmiön vaativuuden määrittely hankalaa. Oikeassa elämässä tällaisiin tilanteisiin liittyy lukematon määrä erilaisia tilannetekijöitä, joiden ansiosta ko. tilanteet ratkeavat joskus suhteellisen helposti, toisinaan hyvin vaikeasti. Herääkin kysymys, mitä sosiaalihuollossa kohdattavien ilmiöiden luokittelevalla käsittelyllä saavutettaisiin sosiaalityössä. Siis mitä muuta kuin mahdollisuus porrastaa ilmiöitä niiden vaativuuden mukaan?

Hyviä vastauksia tähän kysymykseen on todennäköisesti olemassa tai rakentumassa, enkä halua kiistää porrastamisen mahdollisia hyötyjä. Haluaisin kuitenkin saada mahdollisuuden pureskella  porrastamisen haastetta rauhassa. Mieluiten yhdessä monien muiden kanssa.  Kun porrastavaan luokitteluun ryhdytään sosiaalihuollossa, olisi hyvä jos voitaisiin samalla käynnistää sosiaalihuollon ja lastensuojelun kohdeilmiöiden ja niiden vaativuuden määrittelyyn liittyvä tietoteoreettinen ja eettinen pohdinta.

Klassisen määritelmän mukaan sosiaalityön tehtävänä on kohdata ihminen tilanteessaan. Perustana on sitoutuminen ihmisen elämismaailman tavoittamiseen sellaisena kuin se hänelle avautuu. Elämismaailmaan peruskäsitteenä sisältyy myös monia eettisiä ja tietoteoreettisia sitoumuksia ja kysymyksiä.

Miten sosiaalialan ammattilainen voi a) käsitteellistää lasten ja perheiden elämässä kohtaamiaan ilmiöitä, b) voidakseen paremmin auttaa ja c) olla samalla tekemättä omilla käsitteellistyksillään väkivaltaa kohtaamisensa tilanteiden ja elämismaailmoiden ainutlaatuisuudelle ja ihmisten omalle merkityksenannolle?

Onko mahdollista, että asiantuntijalähtöinen, ilmiöitä määrittelevä, nimeävä ja työlle ”kohteita luova” tiedonmuodostus koetaan sosiaalityössä jollakin tavalla epäeettiseksi, jonkinlaiseksi käsitteelliseksi väkivallaksi?

Suomalainen fenomenologisen filosofian edustaja, Aalto-yliopiston professori Juha Varto esittää, että ”ihmistä tutkivissa tieteissä ei ole lupa tehdä mitään sellaisia toimia, jotka esineellistävät tai ohentavat tutkimuskohdetta siten, että tutkimuskohteeseen kuuluva merkitysten kokonaisuus tuhoutuu.”

Tästä tärkeän tuntuisesta ajatuksesta käsin jään miettimään, millaista olisi elämismaailmalähtöinen, lasten ja perheiden omaa merkityksenantoa kunnioittava ilmiöiden käsitteellistäminen sosiaalihuollossa ja lastensuojelussa? Miten ilmiöitä ja niiden vaativuutta määriteltäisiin? Ketkä tällaisessa työssä olisivat mukana?

En saa tätä ajatusketjua tässä nyt ollenkaan valmiiksi. Ajatuksenpoikaset jäävät alustaviksi, vihreiksi raakileiksi.  Jään miettimään, onko kukaan muu pohtinut porrastamisen äärellä tämänkaltaisia asioita? Ja voisiko ajatusraakileiden kypsyttelyyn saada  apua vaikka filosofiasta?

Voitaisiinko sosiaalihuollon rakenteiden ja lainsäädännön porrastamisessa edetä selvittämällä ensin, millainen sosiaalihuollon ilmiöiden ja niiden vaativuuden määrittely olisi järkevää? Millainen vaativuusluokittelu olisi  sosiaalihuollon ja lastensuojelun auttamisen tehtävissä konkreettisesti hyödyksi ja myös eettisesti perusteltua?

Kun luottamusta rakentuu, muu hyvä seuraa perässä

 

Syksy. Kouluissa, päiväkodeissa, lastensuojelussa ja muuallakin ollaan taas tiiviisti työn touhussa. Omiin syksyn töihini kuuluu sekä lastensuojelun kehittämistä LAPE-ohjelmassa että työtä lastensuojelun ruohonjuuritasolla.

Siellä ruohonjuuritasolla kesän jälkeinen ensimmäinen verkostotapaaminen erään lapsen asioissa päästiin aloittamaan tosi ilahduttavilla lasta koskevilla havainnoilla. Lapsen arkiympyröiden ihmiset olivat  huomanneet iloisen moikkailun, kyvyn ottaa ohjeita vastaan entistä paremmin, rennomman olemuksen ja kaiken kaikkiaan hyvinvoivemman oloisen tapauksen.

Työtä oli tehty verkostona ennen tätä tapaamista reilun puolen vuoden ajan ja pieniä merkkejä hyvistä muutoksista oli näkyvissä jo ennen kesää.  Lapsen ja vanhemman välisessä suhteessa oli jo ennestään paljon hyvää, mikä oli iso voimavara perheessä. Mutta lapsen ja vanhemman suhteissa erityisesti viranomaisiin ja ammattilaisiin tuntui olevan aika isosti luottamuksen puutetta ja siten vahvistamisen varaa. Niinpä työskentelyn punaiseksi langaksi oli jo alkuvaiheessa löydetty luottamuksen rakentaminen sekä lapsen että vanhemman kanssa.

Luottamusta oli lähdetty rakentamaan aluksi  yksi askel kerrallaan keinoja tunnustellen. Oli tapailtu vanhempaa ja lasta, oli kuunneltu vanhemman elämäntarinaa, käyty ulkoilemassa lapsen ja vanhemman kanssa, aloitettu perhetyön kotikäynnit, etsitty lapselle tukihenkilö, joka tapasi lasta viikottain koko kevään ja läpi kesänkin. Ja matkan varrella oli jouduttu pysähtymään  työskentelyn äärelle ja pyytämään vanhemmalta anteeksikin. Oli ehdotettu vanhemmalle, että jos voitaisiin kuitenkin – virheistä huolimatta – jatkaa yhdessä eteenpäin.

Nyt koolla oli ihmisiä lapsen päivittäisestä arjesta, meitä lastensuojelun työntekijöitä ja lapsen vanhempi.  Lapsi itse valitsi tällä kertaa olla muualla kuin aikuisten kanssa kokoushuoneessa. Mutta kaikki paikalla olevat aikuiset todistivat tapaamisessa samaa: ennen kesää näkyviin tullut hento muutos lapsessa oli kesän aikana vahvistunut. Keväällä vielä aika hankaliltakin tuntuneet käytöksen ongelmat olivat alkaneet vähetä, lapsen mieliala ja keskittyminen kohentua, sääntöihin asettuminen helpottua. Ja vanhemman tunne,  että kaikki viranomaiset ovat häntä vastaan, tuntui väistyneen. Keskustelu eteni hyvässä hengessä. Tapaamisessa oli mukava, toiveikas ja rauhallinen tunnelma.

Tämän vanhemman ja lapsen kanssa olimme yhdessä perheohjaajan kanssa asettaneet ihan erityiseksi tavoitteeksi luottamuksen rakentamisen. Mietin tapaamisesta pois ajellessani, että jokohan tässä voisi varovasti puhua vaikuttavuudesta. Tai ainakin vaikutuksista. Ajattelin, että luottamuksen rakentaminen olisi hyvä asettaa aina yhdeksi työskentelyn kärjistä kun yhteinen matka alkaa. Mietin myös, että vaikka nyt oli saavutettu jo paljon hyvää, ylläpitoa varmaan tultaisiin tarvitsemaan edelleen, rinnalle jäämistä, jotta hyvä pysyy ja vahvistuu.

Lastensuojelun asiakasperheissä, kuten ihan kaikissa perheissä,  arjen sujumiseen vaikuttavat hyvin monenlaiset asiat: on vanhempien työhuolia ja kiirettä, on talousongelmia, on vaikeita ihmissuhteita ja erilaisia vanhempien ja lasten kipeitä kokemuksia. On lapsen mielessään kantamat huolet, lojaliteetit ja ajatukset omaan lähipiiriin kuuluvien aikuisten välisistä suhteista. Jos lapsi ajattelee, että vanhempi ei luota vaikkapa päiväkodin tai koulun aikuisiin, voi lapselle olla vaikeaa asettua rauhassa päiväkodin tai koulun arkeen. Vanhempien terveyden, talouden tai muun elämänhallinnan heilahtelut voivat keikuttaa venettä vaikka suunta olisikin jo hyvä. Myös lapselle sattuu ja tapahtuu yllättäviä ja väliin kurjiakin asioita, jotka voivat kriisiyttää tilannetta. Esimerkkeinä kiusaamiset ja yksin jäämiset kaveripiirissä ja koulussa.

Haluaisin ajatella, että tämän lapsen ja hänen perheensä kohdalla lapsen parantunut vointi ja iloisuus, vahvistuneet kaverisuhteet, kyky keskittyä tehtäviin, kyky noudattaa sääntöjä ja ottaa ohjeita vastaan, sekä vanhemman lisääntynyt luottamus, ovat  lastensuojelun, lapsen ja vanhemman sekä muun  verkoston yhteisen työskentelyn tuloksia. Tuloksena voi myös pitää sitä, että lapsen ja vanhemman ympärille on saatu rakennettua lapsen elämänpiirin aikuisista kannatteleva verkosto, joka on sitoutunut lapsen tilanteen parantamiseen.  Lapselle erityisen tärkeää on ollut, että lapsen päivittäisessä arjessa on lämpimiä ja taitavia ammattilaisia, jotka viestittävät lapselle eri tavoin, että ovat hänen puolellaan ja tahtovat hänelle hyvää.

Kaikki ei ole sujunut kuin Strömsössä ja virheitäkin on tehty. Mutta luottamuksen rakentamista on vain sinnikkäästi jatkettu. Oppina prosessista on, että kyllä se vain taitaa olla luottamus ja vahvistuvat ihmissuhteet, joista muut hyvät muutokset lastensuojelun työskentelyssä kumpuavat. Luottamusta tarvitaan ja luottamuksen rakentamisen taitoja voidaan tietoisesti vahvistaa niin työntekijän ja asiakkaiden kesken kuin ammattilaisten välilläkin.

*  *  *

Luottamuksen ja suojelun välinen yhteys on vahvasti esillä hallituksen kärkihankkeen, Lapsi- ja perhepalveluiden lastensuojelun kehittämistyössä. Luottamuksen ja ihmissuhteiden vahvistaminen on ohjelmassa kokeiltavan lastensuojelun systeemisen toimintamallin ydintä.

Luottamus näkyy LAPEssa myös laajemmin.  LAPE on juuri julkaissut verkkokoulutuksen ja oppaan otsikolla Luo luottamusta – suojele lasta.  Verkkokoulutuksen videolla Jukka Mäkelä puhuu myötätunnosta ja arvostavasta kohtaamisesta luottamuksen tärkeinä ainesosina. Hänen ajatuksiinsa on helppo yhtyä. Luottamus on sekä kokemuksen että tutkimuksen perusteella sen verran vahva muutosvoima lasten ja perheiden kanssa tehtävässä työssä, että nyt tarjolla olevaan luottamuskoulutukseen kannattaa ehdottomasti perehtyä yhdessä yli ammattirajojen.

 

Uunituore luottamuksen ja toimivan yhteistyön koulutuspaketti löytyy  ilmaiseksi käyttöön täältä: https://verkkokoulut.thl.fi/web/suojelelasta/koulutukset

 

 

 

Kesäviikkojen rauhaa

Kesä- ja heinäkuu tuntuvat rauhoittaneen menoa lastensuojelussa. Tai ainakin omalla kohdallani. Tai sitten on kyse siitä, että olen puolen vuoden aikana saanut jollain tavalla hahmotettua keitä asiakasperheeni ovat ja pystyn nyt paremmin erottamaan, missä perheissä tarvitaan työskentelyä juuri nyt ja missä ei.

Viime aikoina, kun rauhallisempaan työskentelyyn on ollut mahdollisuus, on sosiaalityöntekijän roolista  erityisesti suhteessa lasten vanhempiin aika ajoin tullut mieleen sana ystävyys tai kumppanuus. Eihän sosiaalityössä ole ihan tavallisesta ystävyydestä kysymys,  mutta jollain lailla ystävyyden pelisäännöt  sopivat lastensuojelun sosiaalityöhönkin silloin kun aikaa kohtaamiseen on.  Ystävyys alkaa hitaasti tutustuen ja tunnustellen. Tämä vaatii kohtaamisia.  Ymmärrys toisesta ihmisestä rakentuu pikkuhiljaa. Ystävä ei asetu yläpuolelle, ystävä ei käytä valtaa, uhkaile tai manipuloi. Ystävä pysyy rinnalla erilaisissa elämänvaiheissa ja epäonnistumisissakin. Ystävä ottaa puheeksi asioita tarvittaessa suoraan, mutta toisen tunteet huomioon ottaen. Ystävä sanoo myös, missä avun antamisen rajat tulevat vastaan, missä omat keinot eivät enää riitä ja milloin on syytä etsiä uusia keinoja vaikeuksien voittamiseksi.

Ystävyyteen kuuluu eläytyminen.  Miltä yksivuotiaan lapsen yksinhuoltajaäidistä tuntuu kun rattaat ovat rikki ja rahaa on vähän? Miten silloin käydään kaupassa? Miten lapsen kanssa lähdetään ulos? Rikkinäisiin rattaisiin on reagoitava nopeasti. Tietenkin ohjataan hakemaan tukia sieltä, missä niitä myönnetään, mutta joskus on paikallaan käyttää harkintaa ja auttaa nopeasti.

Rahattomuus ja siitä aiheutuvat arjen pulmat eivät useinkaan aiheuta lastensuojelun tarvetta suoraan, mutta kyllä ne vaikeuttavat ja kuormittavat elämää huomattavasti. Jos näitä arjen huolista kasautuvia pulmia on mahdollisuus lievittää,  on lastensuojelun sosiaalityöntekijällä usein hyvät perusteet myös taloudellisen helpotuksen tuomiseen perheen tilanteeseen.

Pulmien kirjo lastensuojelussa on kuitenkin aika laaja. Kaikki huolet eivät ole noin konkreettisia. Hyvin paljon lastensuojelun tarvetta aiheuttavat erilaiset ihmissuhteiden ongelmat.  Yksi usein kohdattavaksi tuleva ihmissuhdeongelma ovat eron jälkeen riitelemään jääneet vanhemmat. Kun entisten puolisoiden välillä on katkeruutta ja vihaa sekä taistelua rahasta ja lapsista, eivät lapset voi hyvin.  Lapset ovat hyvin tietoisia eronneiden vanhempiensa tunteista. Jos vanhempi kokee kroonista pettymystä ja katkeruutta toista vanhempaa kohtaan, tulee näistä vaikeista tunteista usein myös osa lapsen kuormaa.

Vain osa lastensuojelun ongelmista liittyy lasten laiminlyöntiin. Useimmiten laiminlyönti on vanhempien tekemien elämänvalintojen ei-aiottu seuraus.  Vanhemmilla on omat  elämään ja identiteettiin liittyvät kysymyksensä ratkottavana ja aina eivät vanhempien ratkaisut ole lasten kannalta hyviä. Jos esimerkiksi vanhemman saama huolenpito omilta vanhemmilta on ollut niukkaa ja arvostus on pitänyt ansaita, voi olla, että vanhempi suuntaa kaikki voimansa töihin ja työssä menestymiseen. Tällöin lasta ei ehdi juurikaan työkiireiltä ajatella.  Vanhemman huomion suuntautuessa työhön, voi lapsen elämässä ehtiä tapahtua paljonkin asioita ennenkuin kukaan havahtuu siihen, että kaikki ei ole hyvin.  Usein havahtuminen tulee vasta kun lapsi alkaa käyttäytyä vaikkapa koulussa ongelmallisesti.  Vastaavia toimimattomia ratkaisuja on tietysti muitakin. Työhön uppoutumisen lisäksi vanhempi  voi uppoutua pelailuun, juomiseen, shoppailuun tai lähes mihin vain.

Eteenpäin päästään monenlaisten pulmien kanssa jos vain luottamusta pääsee rakentumaan.  Usein avaimena lasten auttamiseen on vanhemman luottamuksen saavuttaminen. Viranomaisiin pettynyt vanhempi voi olla pitkään varauksellinen, mutta kun luottamusta vain sitkeästi rakennetaan, voi jää ennen pitkää murtua. Joidenkin kanssa luottamus syntyy nopeammin. Usein luottamusta lisää se, että työntekijä asettuu oikeasti kuuntelemaan myös vanhemman elämäntarinaa ja kokemuksia. Lasta ei kuitenkaan pidä jättää odottelemaan, että luottamusta vanhemman kanssa alkaa rakentua. Usein on jo varhain mietittävä, millainen apu ja tuki auttaisi lasta konkreettisesti ja nopeasti.

Lastensuojelun sosiaalityössä kohdattavaksi vyöryy laaja kirjo erilaisia ilmiöitä ja asioita.  Ilmiöiden kirjo saa välillä kysymään, miten kenelläkään voi olla kaikkea sitä osaamista, jota erilaisissa tilanteissa tarvittaisiin. On tiedettävä lapsen kehityksestä, perhesuhteista, monenlaisista sosiaalisista ongelmista kuten päihdeongelmista, lähisuhdeväkivallasta ja kaltoinkohtelusta. On tiedettävä ainakin jotain erilaisista lasten ja aikuisten mielenterveyteen liittyvistä ja muista terveysongelmista, on tunnettava sosiaalietuuksiin liittyviä asioita, tunnettava  palvelujärjestelmää ja sen toimintaa ja kyettävä toimimaan  erilaisissa monimutkaisissa tilanteissa  lapsia ja vanhempia kuullen ja kunnioittaen, luottamusta luoden ja lain ja hyvän hallinnon periaatteiden mukaisesti.  Aina kaikki ei mene niinkuin Strömsössä. Onneksi asiakkailta voi myös pyytää anteeksi. Tällaisenkin tilanteen olen jo saanut kokea.

Muutamia viikkoja sitten huhti-toukokuun ahdistavan kiireisinä viikkoina tuntui jo välillä ettei lastensuojelussa ole mitään järkeä –  asiakkaita ja ilmoituksia tulvii ja koko toimisto yrittää parhaansa mukaan vain kiireessä junailla eteenpäin kaikkein välttämättömimpiä asioita. Kesäviikkojen tuodessa hieman rauhaa tekemiseen, olen onneksi päässyt kokemaan myös, miltä sellainen työ tuntuu, jossa on aikaa pysähtyä oikeasti kohtaamaan ja ajattelemaan lasten ja perheiden tilanteita kokonaisuutena.  Lastensuojelun sosiaalityö voi tuntua ihan palkitsevaltakin silloin kun tällaiseen rauhallisempaan tekemiseen on aikaa.

 

 

Lapsen suojelemisen monet säikeet

 

Arjen kokemuksista käsin yksi osa lastensuojelun sosiaalityön vaativuutta on sen moniulotteisuus. Kun suojelemisen prosessi käynnistyy,  käynnistyy monta erilaista prosessia samaan aikaan.  Sosiaalityöntekijä on tällöin prosessien käynnistäjä ja luotsaaja, erilaisten suojelun säikeiden yhteenkutoja.

Tärkein säie lastensuojelussa on lapsen suojeleminen lapsen ja perheen omana prosessina. Mitä lapsi kokee eläessään omaa päivittäistä arkeaan? Miten hän kokee itsensä ja ihmissuhteensa kotona, koulussa ja muualla? Miten perhe näkee lapsen arjen ja miten kykenee tunnistamaan lapsen tarpeita ja vointia?  Miten vanhemmat ja muut läheiset lähtevät lasta tukeviin muutoksiin? Miten heidän voimavaransa tässä riittävät?

Toinen säie onkin sitten lastensuojelun toimijoiden tärkein säie lapsen ja perheen näkökulmasta. Tätä voisi nimittää vaikka suhteen luomisen ja  luottamuksen rakentamisen säikeeksi, joka toteutuu kohtaamisten avulla. Kohtaamalla työntekijä voi tavoittaa sen, miten lapsi kokee elämänsä ja mitä vanhemmat ajattelevat lapsestaan, itsestään, perheestään ja elämäntilanteestaan. Kohtaamistyö vaatii lastensuojelussa erityisiä taitoja, koska puheeksi on otettava joskus hyvin vaikeitakin teemoja kunnoittavalla tavalla. Vanhempien kanssa on uskallettava tuoda esiin asioita, joissa muutosta tarvitaan. Samalla on osattava tunnistaa ja annettava arvo sille, mikä perheessä ja vanhemmuudessa toimii jo hyvin. Riittävä kohtaamisten ketju mahdollistaa myös lapsen tilanteen riittävän seuraamisen. Kun tapaan lasta riittävän usein henkilökohtaisesti, saan  tärkeää tietoa siitä, miten tarjottu apu on yltänyt lapselle saakka.

Kolmantena säikeenä suojelemisen tehtävässä on lapsen ja perheen asiakkuuteen liittyvien hallinnollis-juridisten tekojen ketju. Sitäkin tarvitaan. On tärkeää, että lastensuojelu kirjaa näkyviin oman toimintansa, että se perustelee päätöksensä. On arvokasta, että lastensuojelulla on käytettävissään palveluja ja voimavaroja, joita voidaan sosiaalityöntekijän päätöksellä kanavoida lasten ja perheiden tueksi.  Hallinnollinen työ ei tule poistumaan lastensuojelutyöstä koskaan kokonaan. Sitä tarvitaan varmistamaan järjestelmätasolla erilaisia asioita, tärkeimpänä asiakkaiden oikeusturvaa  ja hallinnon läpinäkyvyyttä.

Hallinnollis-juridinenkin työ edellyttää lastensuojelun kohtaamistaitoja. Vastuullista, inhmillistä ja läpinäkyvää toimintatapaa tarvitaan erityisesti silloin kun käytetään lastensuojelulla olevaa valtaa. Juridis-hallinnollisen työn osuus voi toisaalta alkaa merkittävästi vähetä jos lastensuojelutyössä saadaan tilaa kohtaamistyölle ja palvelujärjestelmä alkaa ottaa laajemmin ja varhemmin vastuuta. Näin on jo käynyt esimerkiksi Mäntsälässä, jossa toteutetaan systeemistä lastensuojelua koko palvelujärjestelmän voimin. Siellä esimerkiksi kiireellisten sijoitusten tekeminen on pudonnut Arja Tolttilan mukaan lähelle nollaa!

Neljäs säie suojelemisen prosessissa on läheis- ja viranomaisverkoston voimien kokoaminen lapsen tueksi. Vielä toistaiseksi yleisempää on, että kullakin auttajataholla on menossa oma prosessinsa lapsen ja perheen kanssa. Onneksi kokemuksia on myös onnistuneesta yhteistyöstä, jossa lapsen elämään kytkeytyvät tahot  ovat koonneet voimansa ja tunnistaneet kukin oman tärkeän roolinsa lapsen ja perheen tukijana.

***

Edellä kuvattu on oma  yritykseni jäsentää lastensuojelun sosiaalityöntekijän työtä. Olisi hienoa jos kaikissa lastensuojelun työyhteisöissä olisi tilaa sille, että työtä voitaisiin pohtia ja jäsentää yhdessä.  Vielä parempi olisi jos mukaan pohdintoihin saataisiin myös asiakkaita.

 

 

Rakenteellista väsymystä ja kesämietteitä

Viime viikot lastensuojelun etulinjassa ovat tuntuneet raskailta. Tunnistan kropassa ja mielessä melkoista väsymystä ja on ollut pakko pohtia, mistä väsymys johtuu.

Olen itse väsyksissä, mutta myös työyhteisön kantokyky on koetuksella. Uusia asiakkaita tulvii lastensuojeluilmoituksia vastaanottavaan perhepalvelutiimiin ja sieltä lastensuojeluun kiihtyvää vauhtia. Lastensuojeluilmoitusten määrä on kasvanut vuosi vuodelta. Vuonna 2012 498 ilmoitusta, vuonna 2014 787 ilmoitusta ja vuonna 2016 1162 ilmoitusta. Tänä vuonna ilmoitusten määrä nousee edelleen. Kiireellisiä sijoituksia on kunnassa tehty tänä vuonna toukokuun loppuun mennessä yhtä paljon kuin viime vuonna yhteensä.

Perhepalvelutiimi vastaa päivystyksestä, ilmoitusten vastaanottamisesta ja käsittelystä sekä palvelutarpeen arvioinneista. Lisäksi tiimin pitäisi tarjota tukea lapsille ja perheille matalalla kynnyksellä ilman lastensuojelun asiakkuutta. Kynnys vain ei pääse madaltumaan tämän asiakastulvan keskellä. Sosiaalihuoltolain mukainen muutos organisaatiossa on siirtänyt osan työstä pois lastensuojelusta, mutta se ei ole tuonut arjen työhön uusia käsiä.

Perhepalvelutiimin kollegat käyvät toiveikkaana esittelemässä lastensuojelua tarvitsevia lapsia ja perheitä lastensuojelutiimille keskiviikkoisin. Uusia asiakkaita ei ole viimeisissä tiimeissä enää tuntunut mahtuvan kenellekään. Tiimiin kokoontuu viikko viikolta väsyneempiä työntekijöitä. Osittain väsymyksessä voi olla kyse vuodenkierrostakin: juuri nyt, kouluvuoden päättyessä perheissä ollaan väsyneitä, tilanteet kriisiytyvät.

Kesä vihreydessään loistaa toimiston ulkopuolella pihapuissa, mutta asiakasperheissä kesä ei aina merkitse keventynyttä taakkaa, iloa ja vapautta. Päinvastoin, joissakin perheissä kouluun kiinnittyvän arkirytmin poistuminen aiheuttaa aukon arjen rakenteisiin ja lasten turvallisuuteen: jos vanhemmat ovat ison osan kesästä töissä eikä arkipäiviä ole mietitty lapsen kannalta, on turvaton alakoululainen tai masentunut teini vaarassa jäädä kesäviikoiksi aivan liian yksin.

Omat kesämietteet täyttyvät muistettavista, unohtuneista kiireellisisistä ja juoksevista asioista. Hoitamista ja reagointia odottavat asiat työntyvät mieleen, työpöydälle ja aamun varhaisiin hetkiin kun herään ennen herätyskellon soittoa työajatuksiin. Asioiden paljous alkaa helposti peittää näkyvistä sen, mitä minun pitikään täällä tehdä. Tuntuu kurjalta, että ajatukset eivät enää tahdo aina yltää asiakkaana oleviin lapsiin saakka. Ne yltävät vain tähän maksusitoumukseen, tuohon Kela-puheluun, siihen päätökseen, tähän kirjaukseen.  Muistuttelen siksi taas itselleni, mitä minun pitikään täällä tehdä.

Oppia käytännön työssä jotain siitä, mikä lapsia ja nuoria auttaa.

Tehdä työtä lasten ja perheiden kanssa lähietäisyydeltä, heitä kohdaten ja tuntemaan oppien.

Testata, miten omaksumani lapsikäsitys pelittää arjen työssä. Ovatko lapsen turvallisuuden, toimijuuden ja lapsen myönteisen minäkuvan vahvistaminen sellaisia lastensuojelun ohjenuoria, joina olen niitä pitänyt?

Saada tuntumaa siihen, miten luottamusta luodaan niin vanhempiin kuin lapsiinkin haastavassa lastensuojelun kontekstissa, johon väistämättä sisältyy myös kontrollin ja vallan ulottuvuus.

Olen tehnyt kaikkea tuotakin. Mutta kevätkuukausien edetessä lastensuojelutyön raamit – tehtävien paljous ja rajattomuus ja jatkuva kiire, joka estää pysähtymisen ja ajattelemisen – ovat alkaneet kasautua painoksi harteille.

Olen aina vain vakuuttuneempi siitä, että tätä tehtävää – paneutuvaa, kohtaavaa ihmissuhdetyötä, jonka tavoitteena on lapsen hyvinvointia ja turvallisuutta tukeva muutos perheiden elämäntilanteessa – ei kukaan jaksa kovin kauaa tehdä yksin.  Tueksi tarvitaan vankkoja tukirakenteita, yhteistä keskustelua, tukea työn fokusointiin, tehtäväkuvan rajaamista ja selkiyttämistä, yhdessä haltuunotettua teoriaa ja työotetta.

Väsyttävää vaativien asiakastilanteiden äärellä on se, että työn nykyiset raamit tekevät vaikeaksi pysähtyä ja ajatella. Kenen puoleen pitäisi kääntyä, jotta oikeus ja tila ajatella ja pysähtyä lastensuojelutyössä saataisiin takaisin? Saadaanko muutos aikaan? Näyttääkö lastensuojelu sotessa jo toisenlaiselta?

***

Väsymyksen hetkien lisäksi on jälleen ollut myös voimia antavia hetkiä.

Yhden nuoren sijoitus päättyi ja asiakkuudenkin voin pian päättää. Lämmin ja taitava sijaishuollon laitoksen työskentely tasoitti nuoren ja perheen tilanteen.

Alakoululainen piirteli kevään viimeisessä palaverissa taululle hymyilevän auringon ja kirjoitti kuvaan tekstin, jossa toivotti mukavaa kesää meille kaikille paikalla oleville aikuisille.  Toivotus on hellyttävä.  Minäkin haluan tehdä voitavani, että myös hänen kesästään tulee niin hyvä ja aurinkoinen kuin mahdollista.