Kuukausi: huhtikuu 2017

Kirjoitin muutamia viikkoja sitten, että teen lastensuojelun sosiaalityöntekijänä vain ihan pieniä tekoja. Teot ovat olleet pieniä, koska isompiin ei ole ollut rahkeita. Asiakassuhteiden alkaessa, kun ei vielä tunne lapsia ja perheitä, ymmärrys riittää vain pieniin tekoihin. En vieläkään ymmärrä lasten ja perheiden elämää kuin vähäsen, mutta enemmän sentään kuin alussa.

Osalla asiakkaista näkyvissä on lyhyen matkan aikana jo pieniä muutoksen kaariakin. Pieniä, koska kolmessa kuukaudessa ei kovin suurista elämänmuutoksista voida haaveilla. Näitä muutoksen kaaria en ole itse saanut aikaan, mutta olen saanut olla yhtenä toimijana mukana joissakin pienissä, hyvissä kehityskuluissa. Ja onnellinen siitä.

Ekaluokkalaisen kivikkoisena alkanut koulupolku on tasoittunut. Uhmakkuus on vähentynyt, karkailu loppunut, jaksaminen lisääntynyt, itsetunto koululaisena vahvistunut. Lukukauden loppua ja seuraavaa luokkaa kohti mennään jo paljon toiveikkaampana. Mietin oliko tälle koululaiselle tärkeää se, että ympärille asettuneet työntekijät uskoivat häneen vaikeuksista huolimatta. Ei lähdetty liittämään lapseen erityisvaikeuksia, etsimään syitä kotioloista tai korostamaan huonovointisuutta. Huomattiin halu pärjätä siinä missä muutkin. Tuettiin sitä pienin keinoin koulussa ja kotona.

Perheenäidin epäluulo viranomaisia kohtaan on lievittynyt. Tälle äidille oli erityisen tärkeää, että hänen toimijuuttaan ja viisauttaan äitinä kunnioitettiin. Kun luottamusta alkoi rakentua, perhetyö saatiin käyntiin ja perheestä löytyi paljon vahvuuksia. Kuormitustekijöitä on edelleen ja tuki jatkuu. Mutta lapset voivat hyvin ja kesää odotetaan toiveikkain mielin.

Omaan huoneeseen, pelien äärelle lukkiutunut, koulua käymätön nuori on sijoituksen myötä herännyt eloon. Hän hakeutuu aikuisten seuraan, hymyä ja hyvää tuulta on tullut lisää. Hän ulkoilee, tekee kouluhommia, on rakentanut orastavaa ystävyyssuhdetta toiseen nuoreen laitoksessa. Vanhemmat ovat helpottuneita. Huoli on ollut kova. Lapsi saa vahvistavaa aikuisten tukea nyt sekä vanhemmiltaan että laitoksen ohjaajilta. Vanhemmat hyväksyvät sijoituksen. He haluavat apua ja ovat valmiita pohtimaan myös omaa toimintaansa, parisuhdetta, omaa vointia, vanhemmuutta.

Näiden tarinoiden lisäksi on toisia tarinoita, joista ei lyhyellä aikavälillä erota muutoksen kaaria. Sijaisvanhemman ja biologisten vanhempien väliset suhteet ovat lukossa vuodesta toiseen, lapsen hankalat käytösongelmat eivät lievity, eronneet vanhemmat eivät jaksa etsiä toisistaan hyvää vaikka tietävät että vihanpito vahingoittaa lapsia. Miten näihin lukkiutuneisiin tilanteisiin ja tarinoihin voisi avata muutoksen mahdollisuuksia?

Kokemukset ja tarinat saavat etsiytymään jälleen myös tiedon lähteille. Kaiken kattavaa vastausta en tule löytämään, mutta yritän kehitellä ymmärrystä lapsista, perheistä ja muutoksen mahdollisuuksista pieni pala kerrallaan. Eräässä viisaassa artikkelissa puhutaan ihmisen intentionaalisuudesta. Ihmisinä ollaan kaikki olentoja, jotka pyrkivät kohti jotain isompaa tai pienempää, itselle merkityksellistä päämäärää.

Mikä sinulle on tärkeää?  Yritän ensi viikolla pitää mielessä tämän peruskysymyksen kun tapaan lapsia ja vanhempia.

Lastensuojelulaitoksesta tulee sähköposti johon on reagoitava heti. Palveluntuottaja odottaa sopimustaan. Ruutuvihkossa on useilta viikoilta tapaamisia, joita en ole ehtinyt kirjaamaan.  Tarkistan asiakkaana olevien kiireellisesti sijoitettujen nuorten osalta aikatauluja.  Yhden nuoren kohdalla päätöksen aikaraja tulee vastaan yllättävän pian.  Jatkon valmistelulla on jo kiire. On ehdittävä tapaamaan nuorta ja vanhempia, selvittämään mielipiteet, järjestämään tapaamiset.

Viikonloppuna etsin netistä vinkkejä työnhallintaan. Saan tietää, että ns. moniajoa eli multitaskaamista pitäisi välttää. Ihan terveyssyistä. Siis sitä, että tekee useita asioita samaan aikaan. Se heikentää muistia ja tietoisuuden tasoa.

Seuraavalla viikolla yritän sulkea virikkeitä ulos tietoisuudestani ja keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Panen luurit korville kun kirjaan asiakkaiden asioita.  Näin en jää kuuntelemaan, mitä kollega puhuu puhelimessa. Pyydän luokseni tulevaa työkaveria palaamaan asiaan parin tunnin päästä. Lupaan asiakkaalle hoitaa hänen asiaansa tiistaina, sitten torstaina. Perjantaina lähetän asiakkaalle viestin, jossa pahoittelen, että asian hoito siirtyy ensi viikkoon.  

Yritän olla suunnitelmallinen ja ennakoiva, pitää paketin kasassa, olla kekseliäs oman työni johtaja. Pomodoro-tekniikkaa: kuori yksi peruna kerrallaan. Priorisointia: ensin kiireelliset ja tärkeät, sitten kiireelliset, sitten tärkeät.

Koska olen uusi työntekijä, vastaan tulee päivittäin asioita, joita en ole tehnyt aikaisemmin. Miten tietojärjestelmässä tehdään maksusitoumus. Miten laskuja käsitellään? Mistä tulkin voi tilata? Mistä tiedän, onko nuorelle kertynyt itsenäistymisvaroja?

Tulostan vastuullani olevan lasten listan tietojärjestelmästä ja käyn läpi heidän tilannettaan lapsi lapselta. Mietin lapsia, perheitä ja vastuutani. Voinko ajatella että kaikki on hyvin jos lastensuojeluilmoituksia ei tule. Tietenkään en voi. On yritettävä pitää lapset ja perheet mielessä, ehdittävä soittaa, mieluiten tavata. Ja entä jos en ehdi?

Yritys johtaa omaa työtä auttaa vähän. Ja silti asioiden hoitoon menee enemmän aikaa kuin olen varannut. Asioita on enemmän kuin ehdin hoitaa. Alan tunnistaa ohimoilla kalvavan, tyhjän tunteen: tässä kohtaa oli ennen analyyttisyyttä ja keskittymiskykyä.  Nyt ajatukset pomppivat yhdestä muistettavasta asiasta toiseen. Teen työsuunnitelman päivää varten, mutta päädyn tekemään muuta. Kun perjantaina lähden viikonlopuksi kotiin, totean, etten ehtinyt koota ajatuksiani siitä, mihin maanantaina ja tiistaina pitäisi ensimmäiseksi tarttua.

Näin ei tarvitsisi olla. Tiedossa on, että kiire ja tulipalojen sammuttelu ovat lastensuojelun arkea monin paikoin, mutta ei kuitenkaan kaikkialla. Toivoa antavana esimerkkinä on Mäntsälä, jonka sosiaalityöntekijät sanoivat ihan julkisesti isossa seminaarissa tämän viikon maanantaina olevansa onnellisia ja työhönsä tyytyväisiä lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä. Siellä lastensuojeluun on palannut työrauha.  Mäntsälässä lastensuojelu on saatu rauhoitettua.  Siellä talkoisiin ovat osallistuneet muutkin palvelut neuvolasta alkaen.

En halua murentaa lastensuojelun mainetta.  Nämä kokemukset ovat ihan omiani. Kokeneet työkaverit selviytyvät saman kiireen ja stressin keskellä minua paremmin. En ole nähnyt tilanteita, joissa asiakkaita ei kohdattaisi arvostavasti. Ihailen yhteistyökumppaneina olevien perhetyöntekijöiden osaamista lasten ja perheiden kohtaamisessa. Arvostan työkavereitani, heidän osaamistaan, jämäkkää maanläheisyyttään, ystävällisyyttään, asiakkaisiin sitoutumista, laajaa kokemusta, ammattitaitoa.

Kokeneemmat tietävät, mistä tulkki tilataan ja miten maksusitoumus tehdään. Ja tätä tärkeämpää: he tietävät,  miten vaativia prosesseja, kuten vaikkapa huostaanoton valmistelua luotsataan sekä prosessin että vuorovaikutuksen tasolla viisaasti ja inhmillisesti. He tuntevat palvelujärjestelmää laajasti ja osaavat käyttää sitä asiakkaidensa hyväksi. Mutta kyllä hekin puhuvat hallitsemattomuuden ja riittämättömyyden tunteista, stressistä, heräilemisistä työasioihin aamuöisin.

Analyyttinen osa minua tietää, että kiire, hoidettavien tehtävien vyöry, isojen ja pienten, kiireellisten ja tärkeiden asioiden sekamelska sekä hallinnan tunteen väheneminen, unohtaminen ja väsyminen eivät johdu minusta – ainakaan pelkästään. Esimerkiksi asiakasmäärää en ole valinnut. En ole myöskään vastuussa siitä, millaiseksi sosiaalityöntekijän työnkuva on muodostunut. En pysty kontrolloimaan sitä, miten eri palveluissa otetaan vastuuta lasten ja perheiden tilanteista. Koska olen osa järjestelmää, joudun kokemaan järjestelmän toiminnan seuraukset omissa nahoissani. Ja järjestelmän toiminnan saavat kokea minun kauttani myös lapset ja perheet. Minulta saamanaan palveluna, asioiden hyvänä ja ripeänä hoitamisena tai näiden puuttumisena.

Lastensuojelun ammattilaiset ja asiakkaat ovat tuoneet esiin ratkaisuja lastensuojelun rauhoittamiseksi. Ei ole hyvä, että vain selviydytään ja reagoidaan. Kun kyse on vakavista, lasten turvallisuuteen liittyvistä asioista ja monimutkaisista perheiden tilanteista, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, työntekijöillä pitäisi olla aikaa ajatella. Pitäisi olla mahdollisuus keskittyä, tavata, kohdata ja kuunnella. Suunnitella tekemisiä, miettiä vaihtoehtoja.

Viikko sitten ilmestyi uusin ehdotus lastensuojelun uudistamiseksi: ”Kohti suomalaista systeemistä lastensuojelun toimintamallia”. Kyse on samasta mallista, jota Mäntsälässä toteuttaa jo hyvällä menestyksellä koko palvelujärjestelmä. Systeemisyys mallissa ei koske vain lastensuojelua vaan muitakin palveluita ja palveluiden johtamista kokonaisuutena.

Tietoa ja kokemusta siitä, miten palvelut voivat yhdessä onnistua paremmin lasten ja perheiden tukemisessa ja lasten suojelemisessa, on olemassa. Pääsen kertomaan näistä asioista oman kunnan palveluiden vastuuihmisille ja esimiehille tulevana maanantaina. Ehkä unelma rauhoittuneesta lastensuojelusta välittyy heillekin.

Jos he innostuvat, voisi varovasti alkaa toivoa, että lastensuojelun rauhoittaminen onnistuu täälläkin.