Sosiaalitieteiden näkökulmasta lääketieteen piirissä tehty työ diagnostisen arvioinnin ja siihen perustuvien tautiluokitusten kehittämiseksi on vaikuttavan laaja-alaista ja perusteellista. Lääkärilehden artikkelissa vuodelta 2013 kuvataan yhdysvaltalaisen diagnoosijärjestelmän kehitystyön laajuutta:
”DSM-5:n luominen oli valtava työ, jota tehtiin laajoissa työryhmissä. Valmisteluvaiheessa järjestettiin tieteellisiä konferensseja sekä käsitteellisistä että häiriökohtaisista ydinkysymyksistä, ja uudistusta käsitteleviä tieteellisiä artikkeleita on julkaistu satoja.”
Suomessa käytössä on toinen, WHO:n tautiluokitus ICD-10, mutta sen perinne ja logiikka lienee paljolti samankaltainen.
Kun maallikkona lukee tautiluokitusta, huomio kiinnittyy siihen, että tautiluokitukseen on kirjattu yllättävän monenlaisia ilmiöitä, sellaisiakin, jotka eivät ole tauteja , vaan inhmillisiä tekoja joilla on terveydellisiä seurauksia (esimerkkeinä murha tai pahoinpitely). Järjestelmän etuna on, että kun terveydenhuollossa kohdattavat ilmiöt on laajasti nimetty ja luokiteltu, myös niiden hoitoon liittyvät toimenpiteet on mahdollista määritellä. Ja diagnoosijärjestelmää käyttäville syntyy mahdollisuus ymmärtää toisiaan, sitä, mistä puhutaan. Samalla ilmiöiden porrastaminen niiden hoidon vaativuuden mukaan tulee mahdolliseksi.
Kansainvälisessä, ehkä erityisesti amerikkalaisessa sosiaalityön tutkimuskirjallisuudessa tulee toisinaan vastaan hieman diagnooseja muistuttavia, napakkuuteen pyrkiviä sosiaalisten ilmiöiden määrittelyn ja käsitteellistämisen tapoja. Tutkimusartikkelissa määritellään tarkasteltava asia, kuvataan kirjallisuuskatsauksen avulla sen keskeiset piirteet, piirretään ilmiölle rajat ja nimetään ilmiö kirjainyhdistelmäksi, esimerkiksi (HCD = high conflict divorce), jota sitten lähdetään tarkastelemaan. Tällaisen napakan käsitteellistämisen suuri hyöty ammattilaisen näkökulmasta on, että kun ilmiö on saatu määriteltyä ja tiivistettyä kirjainyhdistelmäksi, sitä on helpompi käsitellä. Osaava ammattilainen voi tunnistaa kyseisen ilmiön asiakkaidensa elämässä ja valita käyttöönsä sopivat tavat käsitellä sitä.
Tällainen pragmaattinen, asiakastyön toimintakäytäntöjä kehittävä tutkimus, josta olisi melko suoraan johdettavissa myös käytännön toimintasuosituksia (practice implications) ei kuitenkaan tuntuisi olevan sosiaalityön tutkimuksen valtavirtaa meillä. Englanninkielisten maiden practice paper -perinne akateemisena käytäntönä puuttuu. Siis sellainen perinne, jossa tutkimukseen perustuen muotoillaan tutkijoiden toimesta käytännön tai politiikkatason suosituksia. Poikkeuksiakin toki on. Useammin kuitenkin kohtaa tutkimuksia, joissa puretaan ja analysoidaan sitä miten asiat tällä hetkellä ovat sekä tarkastellaan ilmiöiden kompleksisuutta ja monitasoisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia kytkentöjä. Kriittistä, analyyttista tutkimusta tehdään paljon – ja hyvä niin.
Mitään globaalia tai edes kansallista sosiaalihuollon tai lastensuojelun ”ilmiöjärjestelmää” ei sen sijaan ole meillä, eikä käsittääkseni missään muuallakaan sosiaalityössä käytössä. Mutta onko sellaisen tarve nousemassa esiin nyt kun sosiaalihuollossa kohdattavat sosiaaliset ilmiöt olisi kyettävä luokittelemaan perustason, erityistason ja vaativan tason ilmiöiksi? Ja minkä tiedon, millaisten määrittelyjen varassa esimerkiksi sosiaalihuollon vaativia ilmiöitä nyt lähdetään tunnistamaan?
Vaikka lastensuojelussa voitaisiinkin määritellä ja koodata kohdattavia ilmiöitä tyyliin ”nuoren omasta käytöksestä johtuva terveyden vaarantaminen toistuvan kodin ulkopuolella tapahtuvan päihteidenkäytön vuoksi”, on ilmiön vaativuuden määrittely hankalaa. Oikeassa elämässä tällaisiin tilanteisiin liittyy lukematon määrä erilaisia tilannetekijöitä, joiden ansiosta ko. tilanteet ratkeavat joskus suhteellisen helposti, toisinaan hyvin vaikeasti. Herääkin kysymys, mitä sosiaalihuollossa kohdattavien ilmiöiden luokittelevalla käsittelyllä saavutettaisiin sosiaalityössä. Siis mitä muuta kuin mahdollisuus porrastaa ilmiöitä niiden vaativuuden mukaan?
Hyviä vastauksia tähän kysymykseen on todennäköisesti olemassa tai rakentumassa, enkä halua kiistää porrastamisen mahdollisia hyötyjä. Haluaisin kuitenkin saada mahdollisuuden pureskella porrastamisen haastetta rauhassa. Mieluiten yhdessä monien muiden kanssa. Kun porrastavaan luokitteluun ryhdytään sosiaalihuollossa, olisi hyvä jos voitaisiin samalla käynnistää sosiaalihuollon ja lastensuojelun kohdeilmiöiden ja niiden vaativuuden määrittelyyn liittyvä tietoteoreettinen ja eettinen pohdinta.
Klassisen määritelmän mukaan sosiaalityön tehtävänä on kohdata ihminen tilanteessaan. Perustana on sitoutuminen ihmisen elämismaailman tavoittamiseen sellaisena kuin se hänelle avautuu. Elämismaailmaan peruskäsitteenä sisältyy myös monia eettisiä ja tietoteoreettisia sitoumuksia ja kysymyksiä.
Miten sosiaalialan ammattilainen voi a) käsitteellistää lasten ja perheiden elämässä kohtaamiaan ilmiöitä, b) voidakseen paremmin auttaa ja c) olla samalla tekemättä omilla käsitteellistyksillään väkivaltaa kohtaamisensa tilanteiden ja elämismaailmoiden ainutlaatuisuudelle ja ihmisten omalle merkityksenannolle?
Onko mahdollista, että asiantuntijalähtöinen, ilmiöitä määrittelevä, nimeävä ja työlle ”kohteita luova” tiedonmuodostus koetaan sosiaalityössä jollakin tavalla epäeettiseksi, jonkinlaiseksi käsitteelliseksi väkivallaksi?
Suomalainen fenomenologisen filosofian edustaja, Aalto-yliopiston professori Juha Varto esittää, että ”ihmistä tutkivissa tieteissä ei ole lupa tehdä mitään sellaisia toimia, jotka esineellistävät tai ohentavat tutkimuskohdetta siten, että tutkimuskohteeseen kuuluva merkitysten kokonaisuus tuhoutuu.”
Tästä tärkeän tuntuisesta ajatuksesta käsin jään miettimään, millaista olisi elämismaailmalähtöinen, lasten ja perheiden omaa merkityksenantoa kunnioittava ilmiöiden käsitteellistäminen sosiaalihuollossa ja lastensuojelussa? Miten ilmiöitä ja niiden vaativuutta määriteltäisiin? Ketkä tällaisessa työssä olisivat mukana?
En saa tätä ajatusketjua tässä nyt ollenkaan valmiiksi. Ajatuksenpoikaset jäävät alustaviksi, vihreiksi raakileiksi. Jään miettimään, onko kukaan muu pohtinut porrastamisen äärellä tämänkaltaisia asioita? Ja voisiko ajatusraakileiden kypsyttelyyn saada apua vaikka filosofiasta?
Voitaisiinko sosiaalihuollon rakenteiden ja lainsäädännön porrastamisessa edetä selvittämällä ensin, millainen sosiaalihuollon ilmiöiden ja niiden vaativuuden määrittely olisi järkevää? Millainen vaativuusluokittelu olisi sosiaalihuollon ja lastensuojelun auttamisen tehtävissä konkreettisesti hyödyksi ja myös eettisesti perusteltua?