Lastensuojelun systeemisen toimintamallin ytimiä ovat lastensuojelun työntekijöistä muodostuvan tiimin jaettu vastuu asiakkaista, tiimiläisten mahdollisuus kohdata asiakkaita riittävästi, tähän sopivat asiakasmäärät sekä perheterapeuttinen ja yhteistoiminnallinen työote, jota tuetaan pysyvien tukirakenteiden, kuten tiimin perheterapeutin ja työnohjauksen avulla.
Mallissa suositellaan työskentelyä pieninä tiimeinä, joissa työskentelee kolme sosiaalityöntekijää, konsultoiva sosiaalityöntekijä, tiimin perheterapeutti, tiimiä kokonaisuutena tukeva koordinaattori sekä 1-2 sosiaaliohjaajaa tai perhetyöntekijää. Asiakasmäärää koskeva suositus on 20 lasta/sosiaalityöntekijä, jolloin kolmen sosiaalityöntekijän mukana tulisi yhteen tiimiin 60 asiakaslasta läheisineen. He olisivat tiimin yhteisiä asiakkaita, joiden kanssa tiimiläiset työskentelevät kussakin tilanteessa erikseen sovitulla tavalla. Lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä on kuitenkin aina erityisesti tiimityössä mukana lapsen näkökulmasta, häntä kuunnellen.
Kun kunnissa ja maakunnissa pohditaan systeemisen mallin käyttöönottoa, ei työotteen etuja useimmiten lainkaan kyseenalaisteta. Kipuilua aiheuttaa sen sijaan se, että mallin pelätään nostavan lastensuojelun kustannuksia ja vievän voimavaroja varhaisen tuen työstä.
Vertailukohtana systeemisen mallin vaikuttavuuden ja kustannusten pohtimiselle voidaan pitää perinteisiä lastensuojelutiimejä, jotka ovat usein kooltaan edellä kuvattua tiimiä suurempia ja myös työntekijärakenteeltaan erilaisia. Perinteisissä tiimeissä sosiaalityöntekijöitä on enemmän ja johtavan sosiaalityöntekijän aika jakautuu siten useamman työntekijän tukemiseen. Perinteisissä tiimeissä ei ole pysyvästi mukana perheterapeuttia eikä koordinaattoria. Perinteisen tiimin johtavalla sosiaalityöntekijä on asiakastyön ohjaustehtävän lisäksi usein laajasti muitakin, esimerkiksi hallinnollisia tehtäviä.
Eroja perinteiseen työotteeseen systeemisessä mallissa on nähtävissä myös organisaatiotasolla. Systeemisiksi uudistetuista organisaatioista ei vielä ole laajempaa kokemusta, mutta ihannetilanteessa systeemisessä organisaatiossa monialainen johto määrittelisi yhdessä sitä, miten vastuuta lasten ja perheiden tarpeisiin vastaamisesta jaetaan laajasti palveluissa. Organisaation rakenteet ja prosessit uudistettaisiin tukemaan systeemistä työskentelyä. Jos systeemisen asiakastyön ydintä on joustava, asiakkaiden tilanteisiin herkästi reagoiva ja rinnalla kulkeva työote, eivät organisaation muutkaan prosessit voisi olla jäykkiä ja organisaatiolähtöisiä. Kaikkia prosesseja asiakasohjauksesta, palveluiden organisointiin ja henkilöstön rekrytointiin tulisi tarkastella kysymällä: mahdollistaako tämä joustavan, räätälöivän, tarpeisiin herkästi reagoivan ja osaavan työskentelyn perheissä, joissa tuen tarve on kompleksista ja laaja-alaista. Tarvetta ei siten ole vain systeemisille työntekijöille ja lähiesimiehille. Myös lastensuojelun päälliköiden ja ylemmän johdon olisi pidettävä oman työnsä ja organisaation keskeisenä kriteerinä systeemistä herkkyyttä ja osaamista. Viimekätinen mittari johdon onnistumiselle on se, miten sujuvaa ja vaikuttavaa työ asiakastasolla on.
Karkeiden laskelmien perusteella systeemisessä tiimimallissa, jossa asiakkaana on 20 lasta/sosiaalityöntekijä eli 60 lasta/tiiimi, lapsi läheisineen saa noin kaksi kertaa enemmän työntekijän aikaa kuin perinteisessä tiimissä, jossa asiakkaana on 40 lasta/työntekijä. Lisäksi systeemisen tiimin työntekijöiden työajasta suurempi prosenttiosuus voidaan kohdentaa suoraan, kasvokkaiseen työhön edellyttäen että tiimissä on systeemisen mallin mukainen tiimikoordinaattori erilaisia hallinnollisia ja juoksevia tehtäviä helpottamaan. Käytännössä on havaittu, että perinteisissä lastensuojelutiimeissä sosiaalityöntekijöiden suora, kasvokkainen työaika voi jäädä huolestuttavan pieneksi kun kasvokkaista työtä katsotaan osuutena kokonaistyöajasta. Eräässä kunnassa kasvokkainen, asiakkaiden kanssa vuorovaikutukseen käytetty sosiaalityöntekijöiden työaika jäi noin 20 %:iin kokonaistyöajasta tai jopa alle sen.
Systeeminen tiimi on ilmiselvästi lapsikohtaisilta kustannuksiltaan perinteistä mallia kalliimpi kun palvelun kustannusten perusteena käytetään sosiaalityön tiimien henkilöstökuluja. Systeemisen mallin kulut ovat tältä osin suurempia, koska yhden lapsen tukena on isompi määrä työntekijöitä: sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien lisäksi työaikaansa perheille antavat mallissa perheterapeutti ja koordinaattori.
Perinteisissä tiimeissä, jolla tässä tarkoitetaan tiimejä, joissa ei ole perheterapeuttia ja koordinaattoria ja asiakasmäärä on suurempi, yhteen lapseen kohdentuvat laskennalliset sosiaalityön tiimin henkilöstökulut jäävät pienemmiksi. Oman arvioni mukaan systeeminen tiimi, jossa on kolme sosiaalityöntekijää, yksi sosiaaliohjaaja ja konsultoiva sosiaalityöntekijä sekä perheterapeutti tukemassa tiimiä 20 % työpanoksella ja tiimin käytössä on 50 % työpanoksella koordinaattori, lisää yhteen asiakaslapseen kohdistuvia sosiaalityön tiimin henkilöstökuluja noin viidenneksellä verrattuna vastaavaan perinteiseen tiimiin, jossa ei ole systeemiseen tiimimalliin kuuluvia tukityöntekijöitä, mutta asiakasmäärä on sama, 20 lasta/sosiaalityöntekijä.
Keskeisin kustannusero tulee kuitenkin asiakasmäärästä. Perinteisen mallin ja systeemisen mallin kustannusten ero, ja samalla lapsikohtaiseen työskentelyyn käytettävissä olevan työajan ero kasvaa sitä suuremmaksi, mitä isompi määrä lapsia tiimiläisillä on vastuullaan. Mitä enemmän lapsia yhdellä tiimillä = sitä vähemmän laskennallista työaikaa on yhtä lasta kohden = sitä pienemmät lapsikohtaiset henkilöstökulut. Kysyä kuitenkin voi, mitä muutosta perinteinen tiimi saa aikaan lapsen tilanteessa jos yhdelle lapselle varattu laskennallinen tiimiläisten työaika jää hyvin pieneksi ja jos tästäkin pienestä ajasta valtaosa kuluu muuhun kuin kohtavaan työhön. Ja miltä työskentely tällaisessa tilanteessa tuntuu virkavastuuta kantavista työntekijöistä?
Kustannuksia vertailtaessa on kuitenkin huomioitava paitsi sosiaalityön tiimien henkilöstökulut, myös lastensuojelun asiakkaana olevien lasten ja perheiden kokonaiskustannukset. Ne muodostuvat tällä hetkellä sekä sosiaalityön tiimien omasta työstä että ostettavien ja tilattavien erillisten tukipalveluiden kustannuksista. Mikäli systeemisen tiimin asiakasmäärä saadaan pidettyä mallin mukaisena ja tiimi pystyy itse työskentelemään riittävästi lapsen ja perheen kanssa, voi tilattavien ja ostettavien erillisten tukipalveluiden käyttö systeemisissä tiimeissä jatkossa vähentyä. Jotta palveluostoja ja –tilauksia voidaan vähentää, on varmistettava, että tiimin asiakasmäärä on suosituksen mukainen ja mahdollistaa tiimiläisten oman, suunnitelmallisen ja joustavan työskentelyn tiimin yhteisten asiakkaiden kanssa. Tässä siis tehtävä johdolle: mahdollistakaa systeemiselle tiimille työskentely riittävän pienellä asiakasmäärällä riittävän pitkäksi ajaksi ja arvioikaa sitten kokonaiskustannukset, joissa otetaan huomioon niin henkilöstökulut kuin erilliset, tilattavat ja ostettavat tukipalvelutkin.
Systeemisen mallin käyttöönottoon on liitetty toiveita huostaanottojen tarpeen vähentymisestä. Tutkimustietoa tästä ei ole, eikä systeeminen malli välttämättä johda huostaanottojen tarpeen vähenemiseen. Tämä johtuu siitä, että tiiviimpi ja kohtaavampi työskentelyote, jonka systeeminen malli mahdollistaa, voi nostaa esiin piilossa olleita palvelutarpeita. Tällöin kustannnuksia ei välttämättä säästy huostaanottojen vähenemisen vuoksi ainakaan työskentelyn alkuvaiheessa. Sen sijaan asiakkaiden kriistilanteisiin voidaan systeemisissä tiimeissä reagoida joustavammin ja monipuolisemmin kuin perinteisissä tiimeissä, jolloin kiireellisten sijoitusten käyttö voi mahdollisesti alkaa vähentyä. Erityisen tehokkaasti kiireellisiin sijoituksiin voidaan vaikuttaa jos systeemisten tiimien kanssa tiiviissä yhteistyössä toimii samalla otteella työskenteleviä, kriisiluonteiseen työskentelyyn ketterästi mukaan otettavia tehostetun perhetyön tiimejä, joiden on mahdollista työskennellä joustavasti myös virka-ajan ulkopuolella. Kiireellisten sijoitusten käytön vähenemisestä on jo esimerkkejä Eksotesta ja Mäntsälästä.
Tiivis työskentely systeemisen mallin mukaan voi osoittautua perinteistä työtä tuloksellisemmaksi ja näkyä jatkossa siten, että tarve lastensuojelun asiakkuuteen voi jäädä systeemisessä tiimissä lyhytaikaisemmaksi kuin perinteisissä tiimeissä. Englannissa asiakkuudet lastensuojelussa kestivät systeemisessä työskentelyssä työntekijöiden arvioiden perusteella noin vuoden. Tämän jälkeen tukea voitiin lieventää ja palauttaa asiakkaita peruspalveluiden tuen varaan. Suomessa asiakkuuden kestot ovat pidempiä, mutta systeeminen työskentely saattaisi johtaa asiakkuuden päättymiseen useamman lapsen ja perheen kohdalla noin yhdestä kolmeen vuoden sisällä. Vaikuttamassa ovat tällöin luonnollisesti lapsen elämäntilanteen monet tekijät, tilanteen kompleksisuus ja tilanteessa vaikuttavien ongelmien vaikeusaste.
Systeemisen mallin ydintä ovat perhekeskeinen ja perheterapeuttinen sekä dialoginen ja yhteistoiminnallinen työskentelyote. Näiden työskentelyorientaatioiden vaikuttavuudesta on laajaa näyttöä muista palveluista (esim. Carr 2018; Bergström ym. 2018). Systeeminen malli on pyrkimys luoda tilaa ja rakenne vaikuttavaksi todetuille toimintatavoille vaativassa lastensuojelutyössä.
Jotta uuden toimintatavan kustannusvaikutuksia päästäisiin arvioimaan riittävän kokonaisvaltaisesti, tulisi kustannuksia, vaikutuksia ja vaikuttavuutta arvioida kokonaisuutena. Näiden vaikuttavuuden eri ulottuvuuksien esiin saaminen vaatii aikaa. Jotta edellytykset vaikutusten esiin saamiselle rakentuvat, olisi ensin uskallettava kokeilla uutta toimintamallia käytännössä riittävän pitkään. Kustannusvaikuttavuuden arvioinnissa tulisi kyetä esimerkiksi vertailemaan systeemisen tiimimallin ja perinteisen mallin sekä erilaisten asiakasmäärien vaikutusta esimerkiksi lastensuojeluasiakkuuksien kestoon sekä tilattavien ja ostettavien tukipalveluiden käyttöön. Lisäksi olisi tutkittava erilaisten työskentelymallien laaja-alaisia ja pidempiaikaisia vaikutuksia asiakkaana olevien lasten turvallisuuteen, hyvinvointiin ja mahdollisuuksien mukaan myös myöhempään selviytymiseen. Vain siten saadaan tietää, tuottaako investointi kohtaavaan lastensuojeluun ja sen myötä vahvistuvaan työorientaatioon lastensuojelun asiakkaana olevien lasten turvallisuuden ja hyvinvoinnin lisääntymistä. Jos näyttöä kustannusvaikuttavuudesta ryhdytään vaatimaan hyvin lyhyellä aikajänteellä, ei mahdollisuutta vaikuttavuustiedon rakentumiseen tule.
Lähteet:
Carr A. (2018) Family therapy and systemic interventions for child-focused problems. The current evidence-base. Journal of Family Therapy. DOI: https://doi.org/10.1111/1467-6427.12226
Bergström, T., Seikkula, J., Alakare, B., Mäki, P., Köngäs-Saviaro, P., Taskila, J. J., Tolvanen, T., & Aaltonen, J. (2018). The family-oriented Open Dialogue approach in the treatment of first-episode psychosis: Nineteen-year outcomes. Psychiatry Research, 270, 168–175. DOI: https://doi.org/10.1016/j.psychres.2018.09.039