Pieniä kaaria ja perimmäisiä kysymyksiä

Kirjoitin muutamia viikkoja sitten, että teen lastensuojelun sosiaalityöntekijänä vain ihan pieniä tekoja. Teot ovat olleet pieniä, koska isompiin ei ole ollut rahkeita. Asiakassuhteiden alkaessa, kun ei vielä tunne lapsia ja perheitä, ymmärrys riittää vain pieniin tekoihin. En vieläkään ymmärrä lasten ja perheiden elämää kuin vähäsen, mutta enemmän sentään kuin alussa.

Osalla asiakkaista näkyvissä on lyhyen matkan aikana jo pieniä muutoksen kaariakin. Pieniä, koska kolmessa kuukaudessa ei kovin suurista elämänmuutoksista voida haaveilla. Näitä muutoksen kaaria en ole itse saanut aikaan, mutta olen saanut olla yhtenä toimijana mukana joissakin pienissä, hyvissä kehityskuluissa. Ja onnellinen siitä.

Ekaluokkalaisen kivikkoisena alkanut koulupolku on tasoittunut. Uhmakkuus on vähentynyt, karkailu loppunut, jaksaminen lisääntynyt, itsetunto koululaisena vahvistunut. Lukukauden loppua ja seuraavaa luokkaa kohti mennään jo paljon toiveikkaampana. Mietin oliko tälle koululaiselle tärkeää se, että ympärille asettuneet työntekijät uskoivat häneen vaikeuksista huolimatta. Ei lähdetty liittämään lapseen erityisvaikeuksia, etsimään syitä kotioloista tai korostamaan huonovointisuutta. Huomattiin halu pärjätä siinä missä muutkin. Tuettiin sitä pienin keinoin koulussa ja kotona.

Perheenäidin epäluulo viranomaisia kohtaan on lievittynyt. Tälle äidille oli erityisen tärkeää, että hänen toimijuuttaan ja viisauttaan äitinä kunnioitettiin. Kun luottamusta alkoi rakentua, perhetyö saatiin käyntiin ja perheestä löytyi paljon vahvuuksia. Kuormitustekijöitä on edelleen ja tuki jatkuu. Mutta lapset voivat hyvin ja kesää odotetaan toiveikkain mielin.

Omaan huoneeseen, pelien äärelle lukkiutunut, koulua käymätön nuori on sijoituksen myötä herännyt eloon. Hän hakeutuu aikuisten seuraan, hymyä ja hyvää tuulta on tullut lisää. Hän ulkoilee, tekee kouluhommia, on rakentanut orastavaa ystävyyssuhdetta toiseen nuoreen laitoksessa. Vanhemmat ovat helpottuneita. Huoli on ollut kova. Lapsi saa vahvistavaa aikuisten tukea nyt sekä vanhemmiltaan että laitoksen ohjaajilta. Vanhemmat hyväksyvät sijoituksen. He haluavat apua ja ovat valmiita pohtimaan myös omaa toimintaansa, parisuhdetta, omaa vointia, vanhemmuutta.

Näiden tarinoiden lisäksi on toisia tarinoita, joista ei lyhyellä aikavälillä erota muutoksen kaaria. Sijaisvanhemman ja biologisten vanhempien väliset suhteet ovat lukossa vuodesta toiseen, lapsen hankalat käytösongelmat eivät lievity, eronneet vanhemmat eivät jaksa etsiä toisistaan hyvää vaikka tietävät että vihanpito vahingoittaa lapsia. Miten näihin lukkiutuneisiin tilanteisiin ja tarinoihin voisi avata muutoksen mahdollisuuksia?

Kokemukset ja tarinat saavat etsiytymään jälleen myös tiedon lähteille. Kaiken kattavaa vastausta en tule löytämään, mutta yritän kehitellä ymmärrystä lapsista, perheistä ja muutoksen mahdollisuuksista pieni pala kerrallaan. Eräässä viisaassa artikkelissa puhutaan ihmisen intentionaalisuudesta. Ihmisinä ollaan kaikki olentoja, jotka pyrkivät kohti jotain isompaa tai pienempää, itselle merkityksellistä päämäärää.

Mikä sinulle on tärkeää?  Yritän ensi viikolla pitää mielessä tämän peruskysymyksen kun tapaan lapsia ja vanhempia.

Kuinka lastensuojelu rauhoitetaan

Lastensuojelulaitoksesta tulee sähköposti johon on reagoitava heti. Palveluntuottaja odottaa sopimustaan. Ruutuvihkossa on useilta viikoilta tapaamisia, joita en ole ehtinyt kirjaamaan.  Tarkistan asiakkaana olevien kiireellisesti sijoitettujen nuorten osalta aikatauluja.  Yhden nuoren kohdalla päätöksen aikaraja tulee vastaan yllättävän pian.  Jatkon valmistelulla on jo kiire. On ehdittävä tapaamaan nuorta ja vanhempia, selvittämään mielipiteet, järjestämään tapaamiset.

Viikonloppuna etsin netistä vinkkejä työnhallintaan. Saan tietää, että ns. moniajoa eli multitaskaamista pitäisi välttää. Ihan terveyssyistä. Siis sitä, että tekee useita asioita samaan aikaan. Se heikentää muistia ja tietoisuuden tasoa.

Seuraavalla viikolla yritän sulkea virikkeitä ulos tietoisuudestani ja keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Panen luurit korville kun kirjaan asiakkaiden asioita.  Näin en jää kuuntelemaan, mitä kollega puhuu puhelimessa. Pyydän luokseni tulevaa työkaveria palaamaan asiaan parin tunnin päästä. Lupaan asiakkaalle hoitaa hänen asiaansa tiistaina, sitten torstaina. Perjantaina lähetän asiakkaalle viestin, jossa pahoittelen, että asian hoito siirtyy ensi viikkoon.  

Yritän olla suunnitelmallinen ja ennakoiva, pitää paketin kasassa, olla kekseliäs oman työni johtaja. Pomodoro-tekniikkaa: kuori yksi peruna kerrallaan. Priorisointia: ensin kiireelliset ja tärkeät, sitten kiireelliset, sitten tärkeät.

Koska olen uusi työntekijä, vastaan tulee päivittäin asioita, joita en ole tehnyt aikaisemmin. Miten tietojärjestelmässä tehdään maksusitoumus. Miten laskuja käsitellään? Mistä tulkin voi tilata? Mistä tiedän, onko nuorelle kertynyt itsenäistymisvaroja?

Tulostan vastuullani olevan lasten listan tietojärjestelmästä ja käyn läpi heidän tilannettaan lapsi lapselta. Mietin lapsia, perheitä ja vastuutani. Voinko ajatella että kaikki on hyvin jos lastensuojeluilmoituksia ei tule. Tietenkään en voi. On yritettävä pitää lapset ja perheet mielessä, ehdittävä soittaa, mieluiten tavata. Ja entä jos en ehdi?

Yritys johtaa omaa työtä auttaa vähän. Ja silti asioiden hoitoon menee enemmän aikaa kuin olen varannut. Asioita on enemmän kuin ehdin hoitaa. Alan tunnistaa ohimoilla kalvavan, tyhjän tunteen: tässä kohtaa oli ennen analyyttisyyttä ja keskittymiskykyä.  Nyt ajatukset pomppivat yhdestä muistettavasta asiasta toiseen. Teen työsuunnitelman päivää varten, mutta päädyn tekemään muuta. Kun perjantaina lähden viikonlopuksi kotiin, totean, etten ehtinyt koota ajatuksiani siitä, mihin maanantaina ja tiistaina pitäisi ensimmäiseksi tarttua.

Näin ei tarvitsisi olla. Tiedossa on, että kiire ja tulipalojen sammuttelu ovat lastensuojelun arkea monin paikoin, mutta ei kuitenkaan kaikkialla. Toivoa antavana esimerkkinä on Mäntsälä, jonka sosiaalityöntekijät sanoivat ihan julkisesti isossa seminaarissa tämän viikon maanantaina olevansa onnellisia ja työhönsä tyytyväisiä lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä. Siellä lastensuojeluun on palannut työrauha.  Mäntsälässä lastensuojelu on saatu rauhoitettua.  Siellä talkoisiin ovat osallistuneet muutkin palvelut neuvolasta alkaen.

En halua murentaa lastensuojelun mainetta.  Nämä kokemukset ovat ihan omiani. Kokeneet työkaverit selviytyvät saman kiireen ja stressin keskellä minua paremmin. En ole nähnyt tilanteita, joissa asiakkaita ei kohdattaisi arvostavasti. Ihailen yhteistyökumppaneina olevien perhetyöntekijöiden osaamista lasten ja perheiden kohtaamisessa. Arvostan työkavereitani, heidän osaamistaan, jämäkkää maanläheisyyttään, ystävällisyyttään, asiakkaisiin sitoutumista, laajaa kokemusta, ammattitaitoa.

Kokeneemmat tietävät, mistä tulkki tilataan ja miten maksusitoumus tehdään. Ja tätä tärkeämpää: he tietävät,  miten vaativia prosesseja, kuten vaikkapa huostaanoton valmistelua luotsataan sekä prosessin että vuorovaikutuksen tasolla viisaasti ja inhmillisesti. He tuntevat palvelujärjestelmää laajasti ja osaavat käyttää sitä asiakkaidensa hyväksi. Mutta kyllä hekin puhuvat hallitsemattomuuden ja riittämättömyyden tunteista, stressistä, heräilemisistä työasioihin aamuöisin.

Analyyttinen osa minua tietää, että kiire, hoidettavien tehtävien vyöry, isojen ja pienten, kiireellisten ja tärkeiden asioiden sekamelska sekä hallinnan tunteen väheneminen, unohtaminen ja väsyminen eivät johdu minusta – ainakaan pelkästään. Esimerkiksi asiakasmäärää en ole valinnut. En ole myöskään vastuussa siitä, millaiseksi sosiaalityöntekijän työnkuva on muodostunut. En pysty kontrolloimaan sitä, miten eri palveluissa otetaan vastuuta lasten ja perheiden tilanteista. Koska olen osa järjestelmää, joudun kokemaan järjestelmän toiminnan seuraukset omissa nahoissani. Ja järjestelmän toiminnan saavat kokea minun kauttani myös lapset ja perheet. Minulta saamanaan palveluna, asioiden hyvänä ja ripeänä hoitamisena tai näiden puuttumisena.

Lastensuojelun ammattilaiset ja asiakkaat ovat tuoneet esiin ratkaisuja lastensuojelun rauhoittamiseksi. Ei ole hyvä, että vain selviydytään ja reagoidaan. Kun kyse on vakavista, lasten turvallisuuteen liittyvistä asioista ja monimutkaisista perheiden tilanteista, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, työntekijöillä pitäisi olla aikaa ajatella. Pitäisi olla mahdollisuus keskittyä, tavata, kohdata ja kuunnella. Suunnitella tekemisiä, miettiä vaihtoehtoja.

Viikko sitten ilmestyi uusin ehdotus lastensuojelun uudistamiseksi: ”Kohti suomalaista systeemistä lastensuojelun toimintamallia”. Kyse on samasta mallista, jota Mäntsälässä toteuttaa jo hyvällä menestyksellä koko palvelujärjestelmä. Systeemisyys mallissa ei koske vain lastensuojelua vaan muitakin palveluita ja palveluiden johtamista kokonaisuutena.

Tietoa ja kokemusta siitä, miten palvelut voivat yhdessä onnistua paremmin lasten ja perheiden tukemisessa ja lasten suojelemisessa, on olemassa. Pääsen kertomaan näistä asioista oman kunnan palveluiden vastuuihmisille ja esimiehille tulevana maanantaina. Ehkä unelma rauhoittuneesta lastensuojelusta välittyy heillekin.

Jos he innostuvat, voisi varovasti alkaa toivoa, että lastensuojelun rauhoittaminen onnistuu täälläkin.

 

Pienten tekojen politiikkaa

Yhdeksäs viikko. Alun uusien asioiden vyöry ja kalenterikaaos on hellittämässä. Työyhteisössä on turbulenssia koska toimipisteestä on löytynyt hometta ja tiloissa työskennelleet tiimit ovat joutuneet hajasijoitukseen. Uutta väistötilaa sisustetaan parhaillaan. Ylimääräiset häiriötekijät rassaavat, mutta huumori onneksi kukkii vielä kahvihuoneessa. Arki koostuu monenlaisista asioista.

Suunnistettuani sosiaalityöntekijänä nyt muutaman viikon, mietiskelen, mitä oikeastaan olen tehnyt ja onko se ollut oikeaa lastensuojelutyötä. Päätöstentekotilastoilla en pääse kehumaan. En voi kehua olevani myöskään mikään palvelujärjestelmäekspertti. Siihen, millaista yhteistyö on koulujen, lastenpsykiatrian, neuvolan tai vammaispalvelujen kanssa, perehdyn tilanne tilanteelta ja asiakas asiakkaalta. Olen yrittänyt kovasti oppia työssä ja työstä, mutta laki ja päätökset tai palveluihin ohjaaminen eivät ainakaan vielä ole olleet ykkösinä ohjaamassa tekemisiäni. Mielessäni on ollut muuta.

Kuvasin tässä eräänä iltana kokemuksiani ja pohdintojani arvostamalleni ystävälle ja työkaverille  aikaisemmista ympyröistä.  Kerroin, että olen miettinyt onko se, mitä teen oikeaa sosiaalityötä ja oikeaa suojelutyötä. Kuvasin arkisia tekemisiäni lähinnä jonkinlaiseksi ”pienten tekojen politiikaksi”.  Tämä on tarkoittanut ihan pienten havaintojen tekemistä ja ihan pienten arkisten asioiden pohtimista.  Mikä täällä koulussa ja luokassa on ehkä vaikeaa tälle lapselle niin että hän ei halua tehdä mitään? Millaisia asioita  sijoitetun lapsen vanhempi nostaa esiin puhuessaan lapsestaan palaverissa? Miltä se mahtaa hänestä tuntua?

Pieniä, ohikiitäviä tilanteita. Nuori pujottaa palaverissa varovasti käden vieressä istuvan vanhemman syliin. Vanhempi ei huomaa tätä ja jatkaa puhumista. Hän suuntaa puheensa muille paikalla oleville aikuisille, ei tule katsoneeksi nuoreen. Nuoren käsi vetäytyy pois ja asento muuttuu sisäänpäinkääntyneemmäksi. Palaveri jatkuu ja mietin oliko tämä tärkeää.  Kun otan havaintoni puheeksi nuoren kanssa myöhemmin, hän muistaa tilanteen. Hän tunnistaa, mistä puhun ja sanoo, että haluaisi osata kommunikoida vanhemman kanssa paremmin.  Perhetyölle on löytynyt ainakin yksi tärkeä fokus: miten nuori ja vanhempi kohtaavat toisensa, miten tunneyhteys voisi löytyä uudelleen ja vahvistua. Rajat ovat tärkeitä kasvatuksessa,  mutta muutakin tärkeää on. Oikein tunnistetuksi ja ymmärretyksi tuleminen.

Olen ottanut tavaksi kokeilla erilaisissa tapaamisissa, mitä seuraa jos sanon jossain välissä lapselle aina jotain hyvää ja vahvistavaa hänestä.

Kylläpä piirsit hienon kuvan.

Olitpa mukavasti mukana tässä keskustelussa.

Sinulla tuntuu olevan paljon kavereita ja sehän on tosi hieno juttu eikä ollenkaan itsestään selvää. Se kertoo, että sinulla täytyy olla aika  hyvät taidot kaverisuhteissa.

Ainakin siitä on seurannut sellaista, että seuraavassa tapaamisessa lapset ovat olleet mukana astetta kiinnostuneemmin. Kännykän suojassa ehkä, mutta kuulolla kuitenkin.

Pienten havaintojeni ja tekojeni kanssa olen kysellyt, mikä tässä on lastensuojelua.  Työkaveriltani sain tukea tälle pienten tekojen politiikalleni. Ei sosiaalityötä tarvitse punnita päätöksillä ja toimenpiteillä.  Suhteiden rakentaminen, lapsia ja perheitä lähelle meneminen, pienet havainnot ja niiden varovaiset tulkinnat, pienten tekojen tekeminen ja vaikutusten seuraaminen uteliain silmin ja korvin ovat yhtälailla suojelua ja sosiaalityötä.

Taidan uskoa häntä.

 

 

 

 

 

 

 

Suojelijan silmälasit

Kirjoitin viime kuussa, että olen tavannut vain kuusi lasta. Maaliskuun kohtaamistilastoni on kehittynyt helmikuuhun verrattuna paremmin.  Kuu ei ole vielä puolivälissä, ja olen edellisen blogini jälkeen sentään tavannut jo kahdeksaa lasta ja nuorta. Uusiakin tapaamisia lasten kanssa on vielä tulossa maaliskuun aikana.

Lasten ja nuorten tapaaminen tuntuu tosi tärkeältä. Ja samalla se saa minut tuntemaan oloni ammattilaisena hieman avuttomaksi. Osaan kyllä kohdata lapsia ihmisenä, mutta ammattilaisena kohtaamiset virittyvät eri tavalla. Sosiaalityöntekijänä ripustelen nenälleni ”suojelijan” silmälaseja. Ne saavat minut katsomaan lapsia eri tavalla. Nyt tuntuu tärkeältä tietää, millaista lapsen elämä on, millaisia ovat hänen tavalliset päivänsä, mitä hän  kokee koulussa, iltapäivisin, iltaisin, tavallisena viikonloppuna. Millaisia ovat hänen elämänsä hyvät ja vähemmän hyvät hetket.

Lasten ensisijainen tehtävä ei ole olla suojeluviranomaisen tietolähde. Kysymyslistat eivät pelitä. Ja lisäksi olen ennestään vieras aikuinen tapaamilleni lapsille. Mutta koska tehtäväni on suojella, ja koska lasten tieto on tärkeää,  kyselen kuitenkin. Varovasti. Yritän olla sensitiivinen ja myötäillä lapsen reaktioita.  Mitäs puuhailet kun tulet koulusta iltapäivisin? Mikä on kivaa äidin kanssa, entä isän? Miltäs se tuntuu kun äiti ja isä riitelee? Jos aikaa olisi enemmän ja useammin, tapaamisten ei tarvitsisi olla näin keskustelu- ja kyselypainotteisia. Voisimme tehdä muutakin, pelailla vaikka tai käydä kahvilla  – ja antaa tärkeiden asioiden tulla esiin siinä sivussa.

Monia lapsia ja nuoria olen tavannut yhdessä perhetyöntekijän kanssa. Tilanteissa on ollutkin hyvä olla yhdessä koska usein on tarve vaihtaa tapaamisen jälkeen ainakin muutama sana vaikutelmista.  Varsinkin pienten, alakouluikäisten ja sitä nuorempien lasten tapaamisista mieleen jää enemmänkin vaikutelmia kuin faktoja. Lasten kertomien asioiden merkitykset eivät ole yksinkertaisia tulkita.  Mistä lapsen kertomisen tapa kertoo? Mistä lapsi kertoi paljon ja mistä asioista hän ei halunnut, tai ehkä osannut kertoa oikeastaan mitään? Mistä lapsen ei-kielellinen oleminen tilanteessa kertoo? Onko minulla keinoja tulkita niitäkin? Kertoiko lapsi jotain sellaista, jonka pohjalta voisin tukea lasta paremmin?

Yksi havainto lapsista on, että lapset reagoivat eri tavoin eri tilanteisiin ja ympäristöihin. Ei tunnu hyvältä ajatella, että lasten käytös koulussa olisi vain kodin olosuhteiden ”oireilua”. Kouluympäristö ihmissuhteineen ja vaatimuksineen voi olla jollekulle lapselle erityisen vaikea. Silloin keinoja lapsen olon helpottamiseksi pitäisi etsiä niin koulussa kuin kotonakin.

Kokemukset lasten tapaamisista ja pohdinta suojelutehtävässä tarvittavista silmälasista on saanut ajattelemaan myös  lakiin kirjattua ”lapsen kasvuolosuhteet” käsitettä. Millä tavalla sosiaalityöntekijä on lapsen kasvuolosuhteiden asiantuntija? Ja millä tavalla päiväkodin, koulun, perheneuvolan tai lastenpsykiatrian ihmiset ovat sellaisia? Mitä ylipäänsä ovat lapsen kasvuolosuhteet? Miten lapseen kasvaneet vahvuudet ja haasteet pitäisi ottaa huomioon kun kasvuolosuhteita mietitään?  Missä määrin kasvuolosuhteet ovat lapsille ja nuorille juuri perhesuhteita, kaverisuhteita, ylipäänsä ihmissuhteita? Ja missä määrin ne ovat näitä suhteita kehystäviä muita asioita: perheenjäsenten terveyttä tai sairautta, perheen toimeentuloa, työttömyyttä, asuinolosuhteita.

Asiat limittyvät ja vaikuttavat lasten elämässä toinen toisiinsa. Tarvitsen lasit, jotka auttavat katsomaan maailmaa lapsen näkökulmasta. Sellaiset, että katse tarkentuu oikeisiin asioihin. Jotka auttavat katselemaan lapsen elämää tarpeeksi monipuolisesti ja riittävän läheltä.

Tapasin kuusi lasta

Olen tehnyt töitä lastensuojelussa noin kymmenen vuoden ajan. Olen kehittänyt sitä, toiminut esimiehenä, suunnitellut, hallinnoinut, ollut johtoryhmän jäsen, istunut alan järjestöjen hallituksissa, koordinoinut hankkeita, luonut rakenteita, kirjoittanut blogeja, pitänyt esityksiä, käynyt ammattilaisten kokoontumisissa ja seminaareissa, järjestänyt niitä itsekin.

Olen toiminut vuosikymmenen ajan lastensuojelussa, koska se herättää minussa elävää mielenkiintoa. Inhmillisyydessään, hyvin tärkeän missionsa vuoksi, suojelutehtävän vaikeuden ja moniulotteisuuden vuoksi. Lastensuojeluun mahtuu koko elämä.

Koska minua on kiinnostanut lastensuojelun arki, olen kehittäjä- ja esimiesvuosinani mennyt lähelle työntekijöitä, olen kysellyt, ihmetellyt ja tutkinut. Mutta vasta nyt, kymmenen vuoden jälkeen olen siellä, missä lastensuojelu oikeasti tapahtuu, ruohonjuuritasolla.  Siellä, missä suojelua tarvitsevat lapset läheisineen ovat kohdattavina ainutlaatuisine elämäntilanteineen.

Lastensuojelu on ollut otsikoissa. Jo pelkkä sana herättää monenlaisia reaktioita. Jotkut ovat vihaisia ja pettyneitä, jotkut epäluuloisia, jotkut kyynisiä, mutta jotkut ihan muutakin, esimerkiksi luottavaisia, jos hyväksi koettu työntekijä on sattunut vastaan. Osa sekä että. Lastensuojelu toteutuu monenlaisina, vaihtelevina kohtaamisina. Jokaisella reaktiolla on syynsä.

Lastensuojelutyötäkin on monenlaista, ihan niinkuin työntekijöitäkin. Ihan niinkuin työyhteisöjä, organisaatioita, esimiehiä, päälliköitä, perusturvajohtajia, kunnanjohtajia, virkamiehiä vaikuttamassa toimintatapoihin, poliitikoita päättämässä voimavaroista, päättämässä siitä, mitä tällä paikkakunnalla, tässä kunnassa lastensuojeluna on tarjolla, on mahdollista tarjota.

Lastensuojelun sosiaalityöntekijä on minulle henkilökohtaisesti uusi rooli. Monella asiakasperheellä ja useimmilla yhteistyökumppaneilla, joita kohtaan on kuitenkin roolista jo ennestään kokemusta. Ja nyt minäkin olen antamassa tälle roolille yhdet kasvot: tältä näyttää ja kuulostaa lastensuojelun sosiaalityöntekijä. Samalla roolikin tuntuu tarjoilevan minulle monenlaista:  tapoja katsoa, tapoja kuulla, tapoja  toimia. Mitkä tavat ja tarjoukset kannattaa ottaa vastaan? Ja mistä tunnistan sellaiset tarjoukset, jotka olisi hyvä kyseenalaistaa? Miten käytän roolia ja miten rooli käyttää minua? Miten se alkaa suunnata katsettani, mitä se saa minut kuulostelemaan, mitä se ohjaa minut tekemään?

Vaikka olen toiminut lastensuojelun kentällä jo vuosia, ei lastensuojelun sosiaalityöntekijän rooli tunnu minusta ollenkaan itsestäänselvältä.  Laki ohjaa työtä ja prosesseja on luotu työn tueksi. Mutta ne ovat vain juridiikkaa ja prosesseja, jotka eivät sinällään auta ketään. Miten minun pitäisi niiden puitteissa toimia, miten voisin toimia? Miten toimisin jos en pelkäisi virheitä, jos olisin taitavampi tai rohkeampi? Miten voin tavoittaa lapsen kokemuksen? Miten voin tukea vanhempia niin, että lapset kokisivat enemmän turvallisuutta ja johdonmukaisempaa huolenpitoa, rajojenpitoa, rakkautta? Millaisen tiedon varassa suunnistan työssäni, vaihtelevissa tilanteissa? Mitkä ovat tämän ammattikunnan silmälasit, joiden läpi lasten tilanteita olisi hyvä katsoa?

Mietin, jääköhän kukaan muu tämän roolin haltija miettimään tällaisia kysymyksiä. Ylipäänsä olen vielä ihan ihmeissäni ja yritän lähinnä selvitä.

Laskin, että ehdin helmikuun aikana tavata kasvokkain kuusi lasta.  Tämä tosiasia panee nielaisemaan. Olen lapsikeskeisen lastensuojelun puolesta puhuja ja minusta kuusi lasta kuukaudessa on aika vähän. Mihin malliin järjestäisin kalenterini, päiväni ja viikkoni, mutta ennenkaikkea pääni ja ajatukseni, jotta tekisin sitä, mitä minun pitäisi tehdä?

Näitä mietin ja harjoittelen taas huomenna kun viides viikkoni alkaa.