Onko systeeminen lastensuojelu kallista?

 

Lastensuojelun systeemisen toimintamallin ytimiä ovat lastensuojelun työntekijöistä muodostuvan tiimin jaettu vastuu asiakkaista, tiimiläisten mahdollisuus kohdata asiakkaita riittävästi, tähän sopivat asiakasmäärät sekä perheterapeuttinen ja yhteistoiminnallinen työote, jota tuetaan pysyvien tukirakenteiden, kuten tiimin perheterapeutin ja työnohjauksen avulla.

Mallissa suositellaan työskentelyä pieninä tiimeinä, joissa työskentelee kolme sosiaalityöntekijää, konsultoiva sosiaalityöntekijä, tiimin perheterapeutti, tiimiä kokonaisuutena tukeva koordinaattori sekä 1-2 sosiaaliohjaajaa tai perhetyöntekijää. Asiakasmäärää koskeva suositus on 20 lasta/sosiaalityöntekijä, jolloin kolmen sosiaalityöntekijän mukana tulisi yhteen tiimiin 60 asiakaslasta läheisineen.  He olisivat tiimin yhteisiä asiakkaita, joiden kanssa tiimiläiset työskentelevät kussakin tilanteessa erikseen sovitulla tavalla. Lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä on kuitenkin aina erityisesti tiimityössä mukana lapsen näkökulmasta, häntä kuunnellen.

Kun kunnissa ja maakunnissa pohditaan systeemisen mallin käyttöönottoa, ei työotteen etuja useimmiten lainkaan kyseenalaisteta. Kipuilua aiheuttaa sen sijaan se, että mallin pelätään nostavan lastensuojelun kustannuksia ja vievän voimavaroja varhaisen tuen työstä.

Vertailukohtana systeemisen mallin vaikuttavuuden ja kustannusten pohtimiselle voidaan pitää perinteisiä lastensuojelutiimejä, jotka ovat usein kooltaan edellä kuvattua tiimiä suurempia ja myös työntekijärakenteeltaan erilaisia. Perinteisissä tiimeissä sosiaalityöntekijöitä on enemmän ja johtavan sosiaalityöntekijän aika jakautuu siten useamman työntekijän tukemiseen. Perinteisissä tiimeissä ei ole pysyvästi mukana perheterapeuttia eikä koordinaattoria. Perinteisen tiimin johtavalla sosiaalityöntekijä on asiakastyön ohjaustehtävän lisäksi usein laajasti muitakin, esimerkiksi hallinnollisia tehtäviä.

Eroja perinteiseen työotteeseen systeemisessä mallissa on nähtävissä myös organisaatiotasolla. Systeemisiksi uudistetuista organisaatioista ei vielä ole laajempaa kokemusta, mutta ihannetilanteessa systeemisessä organisaatiossa monialainen johto määrittelisi yhdessä sitä, miten vastuuta lasten ja perheiden tarpeisiin vastaamisesta jaetaan laajasti palveluissa. Organisaation rakenteet ja prosessit uudistettaisiin tukemaan systeemistä työskentelyä. Jos systeemisen asiakastyön ydintä on joustava, asiakkaiden tilanteisiin herkästi reagoiva ja rinnalla kulkeva työote, eivät organisaation muutkaan prosessit voisi olla jäykkiä ja organisaatiolähtöisiä. Kaikkia prosesseja asiakasohjauksesta, palveluiden organisointiin ja henkilöstön rekrytointiin tulisi tarkastella kysymällä: mahdollistaako tämä joustavan, räätälöivän, tarpeisiin herkästi reagoivan ja osaavan työskentelyn perheissä, joissa tuen tarve on kompleksista ja laaja-alaista.  Tarvetta ei siten ole vain systeemisille työntekijöille ja lähiesimiehille. Myös lastensuojelun päälliköiden ja ylemmän johdon olisi pidettävä oman työnsä ja organisaation keskeisenä kriteerinä systeemistä herkkyyttä ja osaamista. Viimekätinen mittari johdon onnistumiselle on se, miten sujuvaa ja vaikuttavaa työ asiakastasolla on.

Karkeiden laskelmien perusteella systeemisessä tiimimallissa, jossa asiakkaana on 20 lasta/sosiaalityöntekijä eli 60 lasta/tiiimi, lapsi läheisineen saa noin kaksi kertaa enemmän työntekijän aikaa kuin perinteisessä tiimissä, jossa asiakkaana on 40 lasta/työntekijä.  Lisäksi systeemisen tiimin työntekijöiden työajasta suurempi prosenttiosuus voidaan kohdentaa suoraan, kasvokkaiseen työhön edellyttäen että  tiimissä on systeemisen mallin mukainen tiimikoordinaattori erilaisia hallinnollisia ja juoksevia tehtäviä  helpottamaan. Käytännössä on havaittu, että perinteisissä lastensuojelutiimeissä sosiaalityöntekijöiden suora, kasvokkainen työaika voi jäädä huolestuttavan pieneksi kun kasvokkaista työtä katsotaan osuutena kokonaistyöajasta. Eräässä kunnassa kasvokkainen, asiakkaiden kanssa vuorovaikutukseen käytetty sosiaalityöntekijöiden työaika jäi noin 20 %:iin kokonaistyöajasta tai jopa alle sen.

Systeeminen tiimi on ilmiselvästi lapsikohtaisilta kustannuksiltaan perinteistä mallia kalliimpi kun palvelun kustannusten perusteena käytetään sosiaalityön tiimien henkilöstökuluja. Systeemisen mallin kulut ovat tältä osin suurempia, koska yhden lapsen tukena on isompi määrä työntekijöitä: sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien lisäksi työaikaansa perheille antavat mallissa perheterapeutti ja koordinaattori.

Perinteisissä tiimeissä, jolla tässä tarkoitetaan tiimejä, joissa ei ole perheterapeuttia ja koordinaattoria ja asiakasmäärä on suurempi, yhteen lapseen kohdentuvat laskennalliset sosiaalityön tiimin henkilöstökulut jäävät pienemmiksi. Oman arvioni mukaan systeeminen tiimi, jossa on kolme sosiaalityöntekijää, yksi sosiaaliohjaaja ja konsultoiva sosiaalityöntekijä sekä perheterapeutti tukemassa tiimiä 20 % työpanoksella ja tiimin käytössä on 50 % työpanoksella koordinaattori, lisää yhteen asiakaslapseen kohdistuvia sosiaalityön tiimin henkilöstökuluja noin viidenneksellä verrattuna vastaavaan perinteiseen tiimiin, jossa ei ole systeemiseen tiimimalliin kuuluvia tukityöntekijöitä, mutta asiakasmäärä on sama, 20 lasta/sosiaalityöntekijä.

Keskeisin kustannusero tulee kuitenkin asiakasmäärästä. Perinteisen mallin ja systeemisen mallin kustannusten ero,  ja samalla lapsikohtaiseen työskentelyyn käytettävissä olevan työajan ero kasvaa sitä suuremmaksi, mitä isompi määrä lapsia tiimiläisillä on vastuullaan. Mitä enemmän lapsia yhdellä tiimillä = sitä vähemmän laskennallista työaikaa on yhtä lasta kohden = sitä pienemmät lapsikohtaiset henkilöstökulut. Kysyä kuitenkin voi, mitä muutosta perinteinen tiimi saa aikaan lapsen tilanteessa jos yhdelle lapselle varattu laskennallinen tiimiläisten työaika jää hyvin pieneksi ja jos tästäkin pienestä ajasta valtaosa kuluu muuhun kuin kohtavaan työhön. Ja miltä työskentely tällaisessa tilanteessa tuntuu virkavastuuta kantavista työntekijöistä?

Kustannuksia vertailtaessa on kuitenkin huomioitava paitsi sosiaalityön tiimien henkilöstökulut, myös lastensuojelun asiakkaana olevien lasten ja perheiden kokonaiskustannukset. Ne muodostuvat tällä hetkellä sekä sosiaalityön tiimien omasta työstä että ostettavien ja tilattavien erillisten tukipalveluiden kustannuksista. Mikäli systeemisen tiimin asiakasmäärä saadaan pidettyä mallin mukaisena ja tiimi pystyy itse työskentelemään riittävästi lapsen ja perheen kanssa, voi tilattavien ja ostettavien erillisten tukipalveluiden käyttö systeemisissä tiimeissä jatkossa vähentyä.  Jotta palveluostoja ja –tilauksia voidaan vähentää, on varmistettava, että tiimin asiakasmäärä on suosituksen mukainen ja mahdollistaa tiimiläisten oman, suunnitelmallisen ja joustavan työskentelyn tiimin yhteisten asiakkaiden kanssa. Tässä siis tehtävä johdolle: mahdollistakaa systeemiselle tiimille työskentely riittävän pienellä asiakasmäärällä riittävän pitkäksi ajaksi ja arvioikaa sitten kokonaiskustannukset, joissa otetaan huomioon niin henkilöstökulut kuin erilliset, tilattavat ja ostettavat tukipalvelutkin.

Systeemisen mallin käyttöönottoon on liitetty toiveita huostaanottojen tarpeen vähentymisestä. Tutkimustietoa tästä ei ole,  eikä systeeminen malli  välttämättä johda huostaanottojen tarpeen vähenemiseen. Tämä johtuu siitä, että tiiviimpi ja kohtaavampi työskentelyote, jonka systeeminen malli mahdollistaa, voi nostaa esiin piilossa olleita palvelutarpeita. Tällöin kustannnuksia ei välttämättä säästy huostaanottojen vähenemisen vuoksi ainakaan työskentelyn alkuvaiheessa. Sen sijaan asiakkaiden kriistilanteisiin voidaan systeemisissä tiimeissä reagoida joustavammin ja monipuolisemmin kuin perinteisissä tiimeissä, jolloin kiireellisten sijoitusten käyttö voi mahdollisesti alkaa vähentyä. Erityisen tehokkaasti kiireellisiin sijoituksiin voidaan vaikuttaa jos systeemisten tiimien kanssa tiiviissä yhteistyössä toimii samalla otteella työskenteleviä, kriisiluonteiseen työskentelyyn ketterästi mukaan otettavia tehostetun perhetyön tiimejä, joiden on mahdollista työskennellä joustavasti myös virka-ajan ulkopuolella. Kiireellisten sijoitusten käytön vähenemisestä on jo esimerkkejä Eksotesta ja Mäntsälästä.

Tiivis työskentely systeemisen mallin mukaan voi osoittautua perinteistä työtä tuloksellisemmaksi ja näkyä jatkossa siten, että tarve lastensuojelun asiakkuuteen voi jäädä systeemisessä tiimissä lyhytaikaisemmaksi kuin perinteisissä tiimeissä. Englannissa asiakkuudet lastensuojelussa kestivät systeemisessä työskentelyssä työntekijöiden arvioiden perusteella noin vuoden. Tämän jälkeen tukea voitiin lieventää ja palauttaa asiakkaita peruspalveluiden tuen varaan. Suomessa asiakkuuden kestot ovat pidempiä, mutta systeeminen työskentely saattaisi johtaa asiakkuuden päättymiseen useamman lapsen ja perheen kohdalla noin yhdestä kolmeen vuoden sisällä. Vaikuttamassa ovat tällöin luonnollisesti lapsen elämäntilanteen monet tekijät, tilanteen kompleksisuus ja tilanteessa vaikuttavien ongelmien vaikeusaste.

Systeemisen mallin ydintä ovat perhekeskeinen ja perheterapeuttinen sekä dialoginen ja yhteistoiminnallinen työskentelyote. Näiden työskentelyorientaatioiden vaikuttavuudesta on laajaa näyttöä muista palveluista (esim. Carr 2018; Bergström ym. 2018). Systeeminen malli on pyrkimys luoda tilaa ja rakenne vaikuttavaksi todetuille toimintatavoille vaativassa lastensuojelutyössä.

Jotta uuden toimintatavan kustannusvaikutuksia päästäisiin arvioimaan riittävän kokonaisvaltaisesti, tulisi kustannuksia, vaikutuksia ja vaikuttavuutta arvioida kokonaisuutena. Näiden vaikuttavuuden eri ulottuvuuksien esiin saaminen vaatii aikaa.  Jotta edellytykset vaikutusten esiin saamiselle rakentuvat, olisi ensin uskallettava kokeilla uutta toimintamallia käytännössä riittävän pitkään. Kustannusvaikuttavuuden arvioinnissa tulisi kyetä esimerkiksi vertailemaan systeemisen tiimimallin ja perinteisen mallin sekä erilaisten asiakasmäärien vaikutusta esimerkiksi lastensuojeluasiakkuuksien kestoon sekä tilattavien ja ostettavien tukipalveluiden käyttöön. Lisäksi olisi tutkittava erilaisten työskentelymallien laaja-alaisia ja pidempiaikaisia vaikutuksia asiakkaana olevien lasten turvallisuuteen, hyvinvointiin ja mahdollisuuksien mukaan myös myöhempään selviytymiseen.  Vain siten saadaan tietää, tuottaako investointi kohtaavaan lastensuojeluun ja sen myötä vahvistuvaan  työorientaatioon lastensuojelun asiakkaana olevien lasten turvallisuuden ja hyvinvoinnin lisääntymistä. Jos näyttöä kustannusvaikuttavuudesta ryhdytään vaatimaan hyvin lyhyellä aikajänteellä, ei mahdollisuutta vaikuttavuustiedon rakentumiseen tule.

Lähteet:

Carr A. (2018) Family therapy and systemic interventions for child-focused problems. The current evidence-base. Journal of Family Therapy.  DOI: https://doi.org/10.1111/1467-6427.12226

Bergström, T., Seikkula, J., Alakare, B., Mäki, P., Köngäs-Saviaro, P., Taskila, J. J., Tolvanen, T., & Aaltonen, J. (2018). The family-oriented Open Dialogue approach in the treatment of first-episode psychosis: Nineteen-year outcomes. Psychiatry Research, 270, 168–175. DOI: https://doi.org/10.1016/j.psychres.2018.09.039

Lankakeriä ja laskelmia

 

Kuvittele itsesi lastensuojelun sosiaalityöntekijäksi. Olet aloittanut muutama viikko sitten työssäsi.  Olet saanut esimieheltäsi tiedoksi lapsilistan.  Lapset ovat tästä eteenpäin ovat sinun vastuullasi. Virkavastuulla.

Listalla on aluksi vain 20 lasta, mutta lasten määrä kasvaa viikko viikolta. Ilmoituksia tulee tiuhaan tahtiin. Sosiaalityön vakansseja on avoinna, kaikissa viroissa ei ole tekijää. Lapsia on vailla vastuutyöntekijää. Kahden kuukauden jälkeen listallasi on 45 lasta perheineen.

Yksi listasi lapsista on monilapsisen yksinhuoltajaäidin lapsi, 8-vuotias poika. Äiti on maahanmuuttajataustainen, ei puhu suomea. On vakavasti sairas. Poika on koulussa väkivaltainen. Sait ensi vaiheessa asiakkaaksi vain tämän yhden lapsen tästä suuresta perheestä. Mietit, mitä muille kuuluu. Et tiedä heistä toistaiseksi mitään. Pohdit, millaista työskentelyä ja millä aikataululla tarvittaisiin heidän ja koko perheen kanssa.

Yksi listasi lapsista on sijoitettu nuori, jota äidin miesystävät ovat käyttäneet hyväksi. Tyttö on psyykkisesti sairas. Hän viiltelee ja karkailee. Mitä tehdä? Uusi sijoituspaikka, uusi paikkakunta, uudet psykiatrian hoitotahot.  Tilanne vaatisi pysähtymistä, verkoston voimien kokoamista.

Lista jatkuu…

Perheiden tilanteista osa on kuin vyyhtejä. Solmuisia, monenkirjavia ihmiselämän ilmiöistä kerittyjä lankakeriä. Lankojen selvittely vaatisi moneen    langanpätkään tarttumista yhtä aikaa.  Kerissä on kirkkaita lankoja: vanhempien rakkautta lapsiin, lasten ja vanhempien kykyä selviytyä vaikeissa olosuhteissa. Ja tummia lankoja: lasten ja vanhempien sairauksia, mielenterveysongelmia, pakolaistaustaa, riitautuneita parisuhteita ja pitkittyneitä eroja, huoltoriitoja, lasten psyykkistä oireilua, koulunkäyntivaikeuksia, hoitoon pääsyn vaikeuksia. Pitkittyneitä toimeentulovaikeuksia, vuokranmaksuongelmia, ulosottoa ja maksuvaikeuksia, häätöjä…

Tunnistat jokaisen lapsen kohdalla omien tietojesi ja myös osaamisesi rajallisuuden. Neuropsykiatriset oireet, traumatisoituminen, moninaisia lasten ja ja perheiden palveluja ja erilaisia viranomaisprosesseja koskeva lainsäädäntö, tieto tarjolla olevista palveluista, ymmärrys eri kulttuureista, perhe- ja lähisuhdeväkivallan dynamiikasta…Kaikesta olisi sosiaalityöntekijänä tiedettävä ainakin vähän. Muita ammattilaisia tarvittaisiin usein tiiviisti tueksi ja avuksi työhön.

Viikot kuluvat.  Uusia lankakeriä kierii selviteltäviksesi.

Alat tehdä  karkeita laskelmia. Löytyisikö jokin tapa saada aika riittämään.

Viikkotyöaika on 37,5 tuntia. Kun tämän kertoo neljällä,  on siinä kuukauden työtunnit, 150 tuntia. Kun asiakkaana on 45 lasta, jää työaikaa hieman yli 3 tuntia yhtä lasta kohden kuukaudessa.

Otat huomioon kirjaamiset, palaverit, matkat ja muun ajan, jota et voi käyttää suoraan asiakkaidesi kanssa.  Esimerkiksi kirjaaminen. Siihen menee noin viidennes työajasta.  Jäljelle jää 30 tuntia viikossa, 120 tuntia kuussa. Tarkistat laskelmaasi: kirjaamisten jälkeen sinulla onkin noin kaksi ja puoli tuntia kuukaudessa yhtä lasta kohti.

Yllättäen kahden asiakaslistallasi olleen sisaruksen tilanne kriisiytyy. Joudut sijoittamaan  heidät kiireellisesti. Sijoituksen aikana selviää, että on ryhdyttävä valmistelemaan huostaanottoa. Vähennät  laskelmastasi kolmen työpäivän tunnit. Aikasi muille asiakaslapsille vähenee entisestään.

Mahdottomalta tuntuvan tilanteen edessä yrität jäsentää, miten tekisit työtäsi jos voisit tehdä niinkuin haluat. Hahmottelet peruskaavan asiakassuhteiden aloitusvaiheeseen:

  • tapaisit uusia asiakaslapsia  ja -nuoria useamman kerran asiakkuuden alkuviikkoina. Näin pääsisit tutustumaan heihin henkilökohtaisesti. Rakentaisit luottamusta. Yrittäisit saada selville, miten lapset ja nuoret ihan oikeasti kokevat elämänsä eri puolet.

 

  • perehtyisit jokaisen lapsen asiakastietoihin ajatuksella. Luettavaa on useammista lapsista useita kymmeniä sivua. Historiatieto olisi tärkeää ottaa haltuun. Asiakastietojärjestelmä ei kuitenkaan ole kovin joustavakäyttöinen. Tähänkin kuluisi aikaa.

 

  • tapaisit lapsen vanhempia ensin tutustuaksesi, sitten työskentelysuhteen luomiseksi. Parasta olisi olla yhteydessä vanhempiin mahdollisimman pian kun kerran olet perheen uusi sosiaalityöntekijä. Olisi hyvä päästä sopimaan kotikäynnistä. Vanhempiakin olisi tärkeää tavata useampaan kertaan alussa, jotta yhteistyölle rakentuu pohja.

 

  • pohtisit asiakaslasten ja perheiden tilanteita  toistamiseen työtovereidesi kanssa. Yrittäisit pohtia tilanteita monelta kantilta ja rakentaa ymmärrystä siitä, mistä pohjimmiltaan on kyse, mihin kannattaisi tarttua ensin ja millä tavalla.

 

  • asiakassuunnitelmakin pitäisi tehdä tai ainakin päivittää

 

  • kartoittaisit lapsen verkoston. Selvittäisit, keitä kaikkia verkostossa, myös epävirallisessa. Kävisit perheen kanssa läpi, millaista tukea lapsi ja vanhemmat mistäkin saavat. Kyselisit vanhemmilta, mitä mieltä he ovat viranomaisverkoston yhteistyötä ja mitä he siltä toivovat. Tekisit yhdessä perheen kanssa suunnitelmaa, miten verkosto saataisiin toimimaan yhdessä. Kutsuisit verkoston koolle.

Mietit, että jos voisit työskennellä jotenkin tuohon tyyliin, niin ehkä sillä olisi merkitystä lapsille ja perheille. Mutta tajuat, ettei kaksi tuntia yhdelle lapselle kuukaudessa riitä tuollaiseen.   Ymmärrät, että sinulla ei tosiasiassa ole mahdollisuuksia tehdä työtä siten kuin haluaisit.

 

Mietit omaa vastuutasi. Jos jokin menee pieleen, sinä olet ensimmäinen, jonka toiminta otetaan tarkasteluun. Pidät työstäsi. Haluaisit kehittyä siinä. Haluaisit kulkea lasten ja perheiden rinnalla. Haluaisit oikeasti olla avuksi. Joudut kuitenkin miettimään,  kuinka kauan jaksat kantaa virkaan kuuluvaa vastuutasi näissä oloissa.

***

Tämä teksti on kuvitteellinen , mutta monien työntekijöiden kokemukseen perustuva kuvaus lastensuojelun sosiaalityöntekijän tehtävästä tilanteessa, jossa työtä on liikaa.  Se on yritys konkretisoida  sitä,  miksi  lastensuojelun paikoin mahdottomiin työoloihin ja ylikuormitukseen pitäisi puuttua kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla mukaan lukien sitova asiakasmitoitus.

Yhtään lasta tai nuorta ei ole varaa menettää.

Epäkypsiä ajatuksia sosiaalihuollon porrastamisesta

 

 

Sosiaalitieteiden näkökulmasta lääketieteen piirissä tehty työ diagnostisen arvioinnin ja siihen perustuvien tautiluokitusten kehittämiseksi on vaikuttavan laaja-alaista ja perusteellista. Lääkärilehden artikkelissa vuodelta 2013 kuvataan yhdysvaltalaisen diagnoosijärjestelmän kehitystyön laajuutta:

DSM-5:n luo­minen oli val­tava työ, jo­ta teh­tiin laa­joissa työryh­missä. Valmis­te­lu­vai­heessa järjes­tettiin tieteel­lisiä konfe­rens­seja se­kä käsit­teel­li­sistä et­tä häiriö­koh­tai­sista ydin­ky­sy­myk­sistä, ja uudis­tusta käsit­te­leviä tieteel­lisiä artik­ke­leita on jul­kaistu sa­toja.”

Suomessa käytössä on toinen, WHO:n tautiluokitus ICD-10, mutta sen perinne ja logiikka lienee paljolti samankaltainen.

Kun maallikkona lukee tautiluokitusta, huomio kiinnittyy siihen, että tautiluokitukseen on kirjattu yllättävän monenlaisia ilmiöitä, sellaisiakin, jotka eivät ole tauteja , vaan inhmillisiä tekoja joilla on terveydellisiä seurauksia (esimerkkeinä murha tai pahoinpitely). Järjestelmän etuna on, että kun terveydenhuollossa kohdattavat ilmiöt on laajasti nimetty ja luokiteltu, myös niiden hoitoon liittyvät toimenpiteet on mahdollista määritellä. Ja diagnoosijärjestelmää käyttäville syntyy mahdollisuus ymmärtää toisiaan, sitä, mistä puhutaan.  Samalla ilmiöiden porrastaminen niiden hoidon vaativuuden mukaan tulee mahdolliseksi.

Kansainvälisessä, ehkä erityisesti amerikkalaisessa sosiaalityön tutkimuskirjallisuudessa tulee toisinaan vastaan hieman diagnooseja muistuttavia, napakkuuteen pyrkiviä sosiaalisten ilmiöiden määrittelyn ja käsitteellistämisen tapoja. Tutkimusartikkelissa  määritellään tarkasteltava asia, kuvataan kirjallisuuskatsauksen avulla sen keskeiset piirteet, piirretään ilmiölle rajat ja nimetään ilmiö kirjainyhdistelmäksi, esimerkiksi (HCD = high conflict divorce), jota sitten lähdetään tarkastelemaan.  Tällaisen napakan käsitteellistämisen suuri hyöty ammattilaisen näkökulmasta on, että kun ilmiö on saatu määriteltyä ja tiivistettyä kirjainyhdistelmäksi, sitä on helpompi käsitellä. Osaava ammattilainen voi tunnistaa kyseisen ilmiön asiakkaidensa elämässä ja valita käyttöönsä sopivat tavat käsitellä sitä.

Tällainen pragmaattinen, asiakastyön toimintakäytäntöjä kehittävä tutkimus, josta olisi melko suoraan johdettavissa myös käytännön toimintasuosituksia (practice implications) ei kuitenkaan tuntuisi olevan sosiaalityön tutkimuksen valtavirtaa meillä. Englanninkielisten maiden practice paper -perinne akateemisena käytäntönä puuttuu. Siis sellainen perinne, jossa tutkimukseen perustuen muotoillaan tutkijoiden toimesta käytännön tai politiikkatason suosituksia. Poikkeuksiakin toki on.  Useammin kuitenkin kohtaa tutkimuksia, joissa puretaan ja analysoidaan sitä miten asiat tällä hetkellä ovat sekä tarkastellaan ilmiöiden kompleksisuutta ja monitasoisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia kytkentöjä. Kriittistä, analyyttista tutkimusta tehdään paljon – ja hyvä niin.

Mitään globaalia tai edes kansallista sosiaalihuollon tai lastensuojelun ”ilmiöjärjestelmää” ei sen sijaan ole meillä, eikä käsittääkseni missään muuallakaan sosiaalityössä käytössä. Mutta onko sellaisen tarve nousemassa esiin nyt kun sosiaalihuollossa kohdattavat sosiaaliset ilmiöt olisi kyettävä luokittelemaan perustason, erityistason ja vaativan tason ilmiöiksi? Ja minkä tiedon, millaisten määrittelyjen varassa esimerkiksi sosiaalihuollon vaativia ilmiöitä nyt lähdetään tunnistamaan?

Vaikka lastensuojelussa voitaisiinkin määritellä ja koodata kohdattavia ilmiöitä tyyliin ”nuoren omasta käytöksestä johtuva terveyden vaarantaminen toistuvan kodin ulkopuolella tapahtuvan päihteidenkäytön vuoksi”, on ilmiön vaativuuden määrittely hankalaa. Oikeassa elämässä tällaisiin tilanteisiin liittyy lukematon määrä erilaisia tilannetekijöitä, joiden ansiosta ko. tilanteet ratkeavat joskus suhteellisen helposti, toisinaan hyvin vaikeasti. Herääkin kysymys, mitä sosiaalihuollossa kohdattavien ilmiöiden luokittelevalla käsittelyllä saavutettaisiin sosiaalityössä. Siis mitä muuta kuin mahdollisuus porrastaa ilmiöitä niiden vaativuuden mukaan?

Hyviä vastauksia tähän kysymykseen on todennäköisesti olemassa tai rakentumassa, enkä halua kiistää porrastamisen mahdollisia hyötyjä. Haluaisin kuitenkin saada mahdollisuuden pureskella  porrastamisen haastetta rauhassa. Mieluiten yhdessä monien muiden kanssa.  Kun porrastavaan luokitteluun ryhdytään sosiaalihuollossa, olisi hyvä jos voitaisiin samalla käynnistää sosiaalihuollon ja lastensuojelun kohdeilmiöiden ja niiden vaativuuden määrittelyyn liittyvä tietoteoreettinen ja eettinen pohdinta.

Klassisen määritelmän mukaan sosiaalityön tehtävänä on kohdata ihminen tilanteessaan. Perustana on sitoutuminen ihmisen elämismaailman tavoittamiseen sellaisena kuin se hänelle avautuu. Elämismaailmaan peruskäsitteenä sisältyy myös monia eettisiä ja tietoteoreettisia sitoumuksia ja kysymyksiä.

Miten sosiaalialan ammattilainen voi a) käsitteellistää lasten ja perheiden elämässä kohtaamiaan ilmiöitä, b) voidakseen paremmin auttaa ja c) olla samalla tekemättä omilla käsitteellistyksillään väkivaltaa kohtaamisensa tilanteiden ja elämismaailmoiden ainutlaatuisuudelle ja ihmisten omalle merkityksenannolle?

Onko mahdollista, että asiantuntijalähtöinen, ilmiöitä määrittelevä, nimeävä ja työlle ”kohteita luova” tiedonmuodostus koetaan sosiaalityössä jollakin tavalla epäeettiseksi, jonkinlaiseksi käsitteelliseksi väkivallaksi?

Suomalainen fenomenologisen filosofian edustaja, Aalto-yliopiston professori Juha Varto esittää, että ”ihmistä tutkivissa tieteissä ei ole lupa tehdä mitään sellaisia toimia, jotka esineellistävät tai ohentavat tutkimuskohdetta siten, että tutkimuskohteeseen kuuluva merkitysten kokonaisuus tuhoutuu.”

Tästä tärkeän tuntuisesta ajatuksesta käsin jään miettimään, millaista olisi elämismaailmalähtöinen, lasten ja perheiden omaa merkityksenantoa kunnioittava ilmiöiden käsitteellistäminen sosiaalihuollossa ja lastensuojelussa? Miten ilmiöitä ja niiden vaativuutta määriteltäisiin? Ketkä tällaisessa työssä olisivat mukana?

En saa tätä ajatusketjua tässä nyt ollenkaan valmiiksi. Ajatuksenpoikaset jäävät alustaviksi, vihreiksi raakileiksi.  Jään miettimään, onko kukaan muu pohtinut porrastamisen äärellä tämänkaltaisia asioita? Ja voisiko ajatusraakileiden kypsyttelyyn saada  apua vaikka filosofiasta?

Voitaisiinko sosiaalihuollon rakenteiden ja lainsäädännön porrastamisessa edetä selvittämällä ensin, millainen sosiaalihuollon ilmiöiden ja niiden vaativuuden määrittely olisi järkevää? Millainen vaativuusluokittelu olisi  sosiaalihuollon ja lastensuojelun auttamisen tehtävissä konkreettisesti hyödyksi ja myös eettisesti perusteltua?

Kun luottamusta rakentuu, muu hyvä seuraa perässä

 

Syksy. Kouluissa, päiväkodeissa, lastensuojelussa ja muuallakin ollaan taas tiiviisti työn touhussa. Omiin syksyn töihini kuuluu sekä lastensuojelun kehittämistä LAPE-ohjelmassa että työtä lastensuojelun ruohonjuuritasolla.

Siellä ruohonjuuritasolla kesän jälkeinen ensimmäinen verkostotapaaminen erään lapsen asioissa päästiin aloittamaan tosi ilahduttavilla lasta koskevilla havainnoilla. Lapsen arkiympyröiden ihmiset olivat  huomanneet iloisen moikkailun, kyvyn ottaa ohjeita vastaan entistä paremmin, rennomman olemuksen ja kaiken kaikkiaan hyvinvoivemman oloisen tapauksen.

Työtä oli tehty verkostona ennen tätä tapaamista reilun puolen vuoden ajan ja pieniä merkkejä hyvistä muutoksista oli näkyvissä jo ennen kesää.  Lapsen ja vanhemman välisessä suhteessa oli jo ennestään paljon hyvää, mikä oli iso voimavara perheessä. Mutta lapsen ja vanhemman suhteissa erityisesti viranomaisiin ja ammattilaisiin tuntui olevan aika isosti luottamuksen puutetta ja siten vahvistamisen varaa. Niinpä työskentelyn punaiseksi langaksi oli jo alkuvaiheessa löydetty luottamuksen rakentaminen sekä lapsen että vanhemman kanssa.

Luottamusta oli lähdetty rakentamaan aluksi  yksi askel kerrallaan keinoja tunnustellen. Oli tapailtu vanhempaa ja lasta, oli kuunneltu vanhemman elämäntarinaa, käyty ulkoilemassa lapsen ja vanhemman kanssa, aloitettu perhetyön kotikäynnit, etsitty lapselle tukihenkilö, joka tapasi lasta viikottain koko kevään ja läpi kesänkin. Ja matkan varrella oli jouduttu pysähtymään  työskentelyn äärelle ja pyytämään vanhemmalta anteeksikin. Oli ehdotettu vanhemmalle, että jos voitaisiin kuitenkin – virheistä huolimatta – jatkaa yhdessä eteenpäin.

Nyt koolla oli ihmisiä lapsen päivittäisestä arjesta, meitä lastensuojelun työntekijöitä ja lapsen vanhempi.  Lapsi itse valitsi tällä kertaa olla muualla kuin aikuisten kanssa kokoushuoneessa. Mutta kaikki paikalla olevat aikuiset todistivat tapaamisessa samaa: ennen kesää näkyviin tullut hento muutos lapsessa oli kesän aikana vahvistunut. Keväällä vielä aika hankaliltakin tuntuneet käytöksen ongelmat olivat alkaneet vähetä, lapsen mieliala ja keskittyminen kohentua, sääntöihin asettuminen helpottua. Ja vanhemman tunne,  että kaikki viranomaiset ovat häntä vastaan, tuntui väistyneen. Keskustelu eteni hyvässä hengessä. Tapaamisessa oli mukava, toiveikas ja rauhallinen tunnelma.

Tämän vanhemman ja lapsen kanssa olimme yhdessä perheohjaajan kanssa asettaneet ihan erityiseksi tavoitteeksi luottamuksen rakentamisen. Mietin tapaamisesta pois ajellessani, että jokohan tässä voisi varovasti puhua vaikuttavuudesta. Tai ainakin vaikutuksista. Ajattelin, että luottamuksen rakentaminen olisi hyvä asettaa aina yhdeksi työskentelyn kärjistä kun yhteinen matka alkaa. Mietin myös, että vaikka nyt oli saavutettu jo paljon hyvää, ylläpitoa varmaan tultaisiin tarvitsemaan edelleen, rinnalle jäämistä, jotta hyvä pysyy ja vahvistuu.

Lastensuojelun asiakasperheissä, kuten ihan kaikissa perheissä,  arjen sujumiseen vaikuttavat hyvin monenlaiset asiat: on vanhempien työhuolia ja kiirettä, on talousongelmia, on vaikeita ihmissuhteita ja erilaisia vanhempien ja lasten kipeitä kokemuksia. On lapsen mielessään kantamat huolet, lojaliteetit ja ajatukset omaan lähipiiriin kuuluvien aikuisten välisistä suhteista. Jos lapsi ajattelee, että vanhempi ei luota vaikkapa päiväkodin tai koulun aikuisiin, voi lapselle olla vaikeaa asettua rauhassa päiväkodin tai koulun arkeen. Vanhempien terveyden, talouden tai muun elämänhallinnan heilahtelut voivat keikuttaa venettä vaikka suunta olisikin jo hyvä. Myös lapselle sattuu ja tapahtuu yllättäviä ja väliin kurjiakin asioita, jotka voivat kriisiyttää tilannetta. Esimerkkeinä kiusaamiset ja yksin jäämiset kaveripiirissä ja koulussa.

Haluaisin ajatella, että tämän lapsen ja hänen perheensä kohdalla lapsen parantunut vointi ja iloisuus, vahvistuneet kaverisuhteet, kyky keskittyä tehtäviin, kyky noudattaa sääntöjä ja ottaa ohjeita vastaan, sekä vanhemman lisääntynyt luottamus, ovat  lastensuojelun, lapsen ja vanhemman sekä muun  verkoston yhteisen työskentelyn tuloksia. Tuloksena voi myös pitää sitä, että lapsen ja vanhemman ympärille on saatu rakennettua lapsen elämänpiirin aikuisista kannatteleva verkosto, joka on sitoutunut lapsen tilanteen parantamiseen.  Lapselle erityisen tärkeää on ollut, että lapsen päivittäisessä arjessa on lämpimiä ja taitavia ammattilaisia, jotka viestittävät lapselle eri tavoin, että ovat hänen puolellaan ja tahtovat hänelle hyvää.

Kaikki ei ole sujunut kuin Strömsössä ja virheitäkin on tehty. Mutta luottamuksen rakentamista on vain sinnikkäästi jatkettu. Oppina prosessista on, että kyllä se vain taitaa olla luottamus ja vahvistuvat ihmissuhteet, joista muut hyvät muutokset lastensuojelun työskentelyssä kumpuavat. Luottamusta tarvitaan ja luottamuksen rakentamisen taitoja voidaan tietoisesti vahvistaa niin työntekijän ja asiakkaiden kesken kuin ammattilaisten välilläkin.

*  *  *

Luottamuksen ja suojelun välinen yhteys on vahvasti esillä hallituksen kärkihankkeen, Lapsi- ja perhepalveluiden lastensuojelun kehittämistyössä. Luottamuksen ja ihmissuhteiden vahvistaminen on ohjelmassa kokeiltavan lastensuojelun systeemisen toimintamallin ydintä.

Luottamus näkyy LAPEssa myös laajemmin.  LAPE on juuri julkaissut verkkokoulutuksen ja oppaan otsikolla Luo luottamusta – suojele lasta.  Verkkokoulutuksen videolla Jukka Mäkelä puhuu myötätunnosta ja arvostavasta kohtaamisesta luottamuksen tärkeinä ainesosina. Hänen ajatuksiinsa on helppo yhtyä. Luottamus on sekä kokemuksen että tutkimuksen perusteella sen verran vahva muutosvoima lasten ja perheiden kanssa tehtävässä työssä, että nyt tarjolla olevaan luottamuskoulutukseen kannattaa ehdottomasti perehtyä yhdessä yli ammattirajojen.

 

Uunituore luottamuksen ja toimivan yhteistyön koulutuspaketti löytyy  ilmaiseksi käyttöön täältä: https://verkkokoulut.thl.fi/web/suojelelasta/koulutukset

 

 

 

Kesäviikkojen rauhaa

Kesä- ja heinäkuu tuntuvat rauhoittaneen menoa lastensuojelussa. Tai ainakin omalla kohdallani. Tai sitten on kyse siitä, että olen puolen vuoden aikana saanut jollain tavalla hahmotettua keitä asiakasperheeni ovat ja pystyn nyt paremmin erottamaan, missä perheissä tarvitaan työskentelyä juuri nyt ja missä ei.

Viime aikoina, kun rauhallisempaan työskentelyyn on ollut mahdollisuus, on sosiaalityöntekijän roolista  erityisesti suhteessa lasten vanhempiin aika ajoin tullut mieleen sana ystävyys tai kumppanuus. Eihän sosiaalityössä ole ihan tavallisesta ystävyydestä kysymys,  mutta jollain lailla ystävyyden pelisäännöt  sopivat lastensuojelun sosiaalityöhönkin silloin kun aikaa kohtaamiseen on.  Ystävyys alkaa hitaasti tutustuen ja tunnustellen. Tämä vaatii kohtaamisia.  Ymmärrys toisesta ihmisestä rakentuu pikkuhiljaa. Ystävä ei asetu yläpuolelle, ystävä ei käytä valtaa, uhkaile tai manipuloi. Ystävä pysyy rinnalla erilaisissa elämänvaiheissa ja epäonnistumisissakin. Ystävä ottaa puheeksi asioita tarvittaessa suoraan, mutta toisen tunteet huomioon ottaen. Ystävä sanoo myös, missä avun antamisen rajat tulevat vastaan, missä omat keinot eivät enää riitä ja milloin on syytä etsiä uusia keinoja vaikeuksien voittamiseksi.

Ystävyyteen kuuluu eläytyminen.  Miltä yksivuotiaan lapsen yksinhuoltajaäidistä tuntuu kun rattaat ovat rikki ja rahaa on vähän? Miten silloin käydään kaupassa? Miten lapsen kanssa lähdetään ulos? Rikkinäisiin rattaisiin on reagoitava nopeasti. Tietenkin ohjataan hakemaan tukia sieltä, missä niitä myönnetään, mutta joskus on paikallaan käyttää harkintaa ja auttaa nopeasti.

Rahattomuus ja siitä aiheutuvat arjen pulmat eivät useinkaan aiheuta lastensuojelun tarvetta suoraan, mutta kyllä ne vaikeuttavat ja kuormittavat elämää huomattavasti. Jos näitä arjen huolista kasautuvia pulmia on mahdollisuus lievittää,  on lastensuojelun sosiaalityöntekijällä usein hyvät perusteet myös taloudellisen helpotuksen tuomiseen perheen tilanteeseen.

Pulmien kirjo lastensuojelussa on kuitenkin aika laaja. Kaikki huolet eivät ole noin konkreettisia. Hyvin paljon lastensuojelun tarvetta aiheuttavat erilaiset ihmissuhteiden ongelmat.  Yksi usein kohdattavaksi tuleva ihmissuhdeongelma ovat eron jälkeen riitelemään jääneet vanhemmat. Kun entisten puolisoiden välillä on katkeruutta ja vihaa sekä taistelua rahasta ja lapsista, eivät lapset voi hyvin.  Lapset ovat hyvin tietoisia eronneiden vanhempiensa tunteista. Jos vanhempi kokee kroonista pettymystä ja katkeruutta toista vanhempaa kohtaan, tulee näistä vaikeista tunteista usein myös osa lapsen kuormaa.

Vain osa lastensuojelun ongelmista liittyy lasten laiminlyöntiin. Useimmiten laiminlyönti on vanhempien tekemien elämänvalintojen ei-aiottu seuraus.  Vanhemmilla on omat  elämään ja identiteettiin liittyvät kysymyksensä ratkottavana ja aina eivät vanhempien ratkaisut ole lasten kannalta hyviä. Jos esimerkiksi vanhemman saama huolenpito omilta vanhemmilta on ollut niukkaa ja arvostus on pitänyt ansaita, voi olla, että vanhempi suuntaa kaikki voimansa töihin ja työssä menestymiseen. Tällöin lasta ei ehdi juurikaan työkiireiltä ajatella.  Vanhemman huomion suuntautuessa työhön, voi lapsen elämässä ehtiä tapahtua paljonkin asioita ennenkuin kukaan havahtuu siihen, että kaikki ei ole hyvin.  Usein havahtuminen tulee vasta kun lapsi alkaa käyttäytyä vaikkapa koulussa ongelmallisesti.  Vastaavia toimimattomia ratkaisuja on tietysti muitakin. Työhön uppoutumisen lisäksi vanhempi  voi uppoutua pelailuun, juomiseen, shoppailuun tai lähes mihin vain.

Eteenpäin päästään monenlaisten pulmien kanssa jos vain luottamusta pääsee rakentumaan.  Usein avaimena lasten auttamiseen on vanhemman luottamuksen saavuttaminen. Viranomaisiin pettynyt vanhempi voi olla pitkään varauksellinen, mutta kun luottamusta vain sitkeästi rakennetaan, voi jää ennen pitkää murtua. Joidenkin kanssa luottamus syntyy nopeammin. Usein luottamusta lisää se, että työntekijä asettuu oikeasti kuuntelemaan myös vanhemman elämäntarinaa ja kokemuksia. Lasta ei kuitenkaan pidä jättää odottelemaan, että luottamusta vanhemman kanssa alkaa rakentua. Usein on jo varhain mietittävä, millainen apu ja tuki auttaisi lasta konkreettisesti ja nopeasti.

Lastensuojelun sosiaalityössä kohdattavaksi vyöryy laaja kirjo erilaisia ilmiöitä ja asioita.  Ilmiöiden kirjo saa välillä kysymään, miten kenelläkään voi olla kaikkea sitä osaamista, jota erilaisissa tilanteissa tarvittaisiin. On tiedettävä lapsen kehityksestä, perhesuhteista, monenlaisista sosiaalisista ongelmista kuten päihdeongelmista, lähisuhdeväkivallasta ja kaltoinkohtelusta. On tiedettävä ainakin jotain erilaisista lasten ja aikuisten mielenterveyteen liittyvistä ja muista terveysongelmista, on tunnettava sosiaalietuuksiin liittyviä asioita, tunnettava  palvelujärjestelmää ja sen toimintaa ja kyettävä toimimaan  erilaisissa monimutkaisissa tilanteissa  lapsia ja vanhempia kuullen ja kunnioittaen, luottamusta luoden ja lain ja hyvän hallinnon periaatteiden mukaisesti.  Aina kaikki ei mene niinkuin Strömsössä. Onneksi asiakkailta voi myös pyytää anteeksi. Tällaisenkin tilanteen olen jo saanut kokea.

Muutamia viikkoja sitten huhti-toukokuun ahdistavan kiireisinä viikkoina tuntui jo välillä ettei lastensuojelussa ole mitään järkeä –  asiakkaita ja ilmoituksia tulvii ja koko toimisto yrittää parhaansa mukaan vain kiireessä junailla eteenpäin kaikkein välttämättömimpiä asioita. Kesäviikkojen tuodessa hieman rauhaa tekemiseen, olen onneksi päässyt kokemaan myös, miltä sellainen työ tuntuu, jossa on aikaa pysähtyä oikeasti kohtaamaan ja ajattelemaan lasten ja perheiden tilanteita kokonaisuutena.  Lastensuojelun sosiaalityö voi tuntua ihan palkitsevaltakin silloin kun tällaiseen rauhallisempaan tekemiseen on aikaa.

 

 

Lapsen suojelemisen monet säikeet

 

Arjen kokemuksista käsin yksi osa lastensuojelun sosiaalityön vaativuutta on sen moniulotteisuus. Kun suojelemisen prosessi käynnistyy,  käynnistyy monta erilaista prosessia samaan aikaan.  Sosiaalityöntekijä on tällöin prosessien käynnistäjä ja luotsaaja, erilaisten suojelun säikeiden yhteenkutoja.

Tärkein säie lastensuojelussa on lapsen suojeleminen lapsen ja perheen omana prosessina. Mitä lapsi kokee eläessään omaa päivittäistä arkeaan? Miten hän kokee itsensä ja ihmissuhteensa kotona, koulussa ja muualla? Miten perhe näkee lapsen arjen ja miten kykenee tunnistamaan lapsen tarpeita ja vointia?  Miten vanhemmat ja muut läheiset lähtevät lasta tukeviin muutoksiin? Miten heidän voimavaransa tässä riittävät?

Toinen säie onkin sitten lastensuojelun toimijoiden tärkein säie lapsen ja perheen näkökulmasta. Tätä voisi nimittää vaikka suhteen luomisen ja  luottamuksen rakentamisen säikeeksi, joka toteutuu kohtaamisten avulla. Kohtaamalla työntekijä voi tavoittaa sen, miten lapsi kokee elämänsä ja mitä vanhemmat ajattelevat lapsestaan, itsestään, perheestään ja elämäntilanteestaan. Kohtaamistyö vaatii lastensuojelussa erityisiä taitoja, koska puheeksi on otettava joskus hyvin vaikeitakin teemoja kunnoittavalla tavalla. Vanhempien kanssa on uskallettava tuoda esiin asioita, joissa muutosta tarvitaan. Samalla on osattava tunnistaa ja annettava arvo sille, mikä perheessä ja vanhemmuudessa toimii jo hyvin. Riittävä kohtaamisten ketju mahdollistaa myös lapsen tilanteen riittävän seuraamisen. Kun tapaan lasta riittävän usein henkilökohtaisesti, saan  tärkeää tietoa siitä, miten tarjottu apu on yltänyt lapselle saakka.

Kolmantena säikeenä suojelemisen tehtävässä on lapsen ja perheen asiakkuuteen liittyvien hallinnollis-juridisten tekojen ketju. Sitäkin tarvitaan. On tärkeää, että lastensuojelu kirjaa näkyviin oman toimintansa, että se perustelee päätöksensä. On arvokasta, että lastensuojelulla on käytettävissään palveluja ja voimavaroja, joita voidaan sosiaalityöntekijän päätöksellä kanavoida lasten ja perheiden tueksi.  Hallinnollinen työ ei tule poistumaan lastensuojelutyöstä koskaan kokonaan. Sitä tarvitaan varmistamaan järjestelmätasolla erilaisia asioita, tärkeimpänä asiakkaiden oikeusturvaa  ja hallinnon läpinäkyvyyttä.

Hallinnollis-juridinenkin työ edellyttää lastensuojelun kohtaamistaitoja. Vastuullista, inhmillistä ja läpinäkyvää toimintatapaa tarvitaan erityisesti silloin kun käytetään lastensuojelulla olevaa valtaa. Juridis-hallinnollisen työn osuus voi toisaalta alkaa merkittävästi vähetä jos lastensuojelutyössä saadaan tilaa kohtaamistyölle ja palvelujärjestelmä alkaa ottaa laajemmin ja varhemmin vastuuta. Näin on jo käynyt esimerkiksi Mäntsälässä, jossa toteutetaan systeemistä lastensuojelua koko palvelujärjestelmän voimin. Siellä esimerkiksi kiireellisten sijoitusten tekeminen on pudonnut Arja Tolttilan mukaan lähelle nollaa!

Neljäs säie suojelemisen prosessissa on läheis- ja viranomaisverkoston voimien kokoaminen lapsen tueksi. Vielä toistaiseksi yleisempää on, että kullakin auttajataholla on menossa oma prosessinsa lapsen ja perheen kanssa. Onneksi kokemuksia on myös onnistuneesta yhteistyöstä, jossa lapsen elämään kytkeytyvät tahot  ovat koonneet voimansa ja tunnistaneet kukin oman tärkeän roolinsa lapsen ja perheen tukijana.

***

Edellä kuvattu on oma  yritykseni jäsentää lastensuojelun sosiaalityöntekijän työtä. Olisi hienoa jos kaikissa lastensuojelun työyhteisöissä olisi tilaa sille, että työtä voitaisiin pohtia ja jäsentää yhdessä.  Vielä parempi olisi jos mukaan pohdintoihin saataisiin myös asiakkaita.

 

 

Rakenteellista väsymystä ja kesämietteitä

Viime viikot lastensuojelun etulinjassa ovat tuntuneet raskailta. Tunnistan kropassa ja mielessä melkoista väsymystä ja on ollut pakko pohtia, mistä väsymys johtuu.

Olen itse väsyksissä, mutta myös työyhteisön kantokyky on koetuksella. Uusia asiakkaita tulvii lastensuojeluilmoituksia vastaanottavaan perhepalvelutiimiin ja sieltä lastensuojeluun kiihtyvää vauhtia. Lastensuojeluilmoitusten määrä on kasvanut vuosi vuodelta. Vuonna 2012 498 ilmoitusta, vuonna 2014 787 ilmoitusta ja vuonna 2016 1162 ilmoitusta. Tänä vuonna ilmoitusten määrä nousee edelleen. Kiireellisiä sijoituksia on kunnassa tehty tänä vuonna toukokuun loppuun mennessä yhtä paljon kuin viime vuonna yhteensä.

Perhepalvelutiimi vastaa päivystyksestä, ilmoitusten vastaanottamisesta ja käsittelystä sekä palvelutarpeen arvioinneista. Lisäksi tiimin pitäisi tarjota tukea lapsille ja perheille matalalla kynnyksellä ilman lastensuojelun asiakkuutta. Kynnys vain ei pääse madaltumaan tämän asiakastulvan keskellä. Sosiaalihuoltolain mukainen muutos organisaatiossa on siirtänyt osan työstä pois lastensuojelusta, mutta se ei ole tuonut arjen työhön uusia käsiä.

Perhepalvelutiimin kollegat käyvät toiveikkaana esittelemässä lastensuojelua tarvitsevia lapsia ja perheitä lastensuojelutiimille keskiviikkoisin. Uusia asiakkaita ei ole viimeisissä tiimeissä enää tuntunut mahtuvan kenellekään. Tiimiin kokoontuu viikko viikolta väsyneempiä työntekijöitä. Osittain väsymyksessä voi olla kyse vuodenkierrostakin: juuri nyt, kouluvuoden päättyessä perheissä ollaan väsyneitä, tilanteet kriisiytyvät.

Kesä vihreydessään loistaa toimiston ulkopuolella pihapuissa, mutta asiakasperheissä kesä ei aina merkitse keventynyttä taakkaa, iloa ja vapautta. Päinvastoin, joissakin perheissä kouluun kiinnittyvän arkirytmin poistuminen aiheuttaa aukon arjen rakenteisiin ja lasten turvallisuuteen: jos vanhemmat ovat ison osan kesästä töissä eikä arkipäiviä ole mietitty lapsen kannalta, on turvaton alakoululainen tai masentunut teini vaarassa jäädä kesäviikoiksi aivan liian yksin.

Omat kesämietteet täyttyvät muistettavista, unohtuneista kiireellisisistä ja juoksevista asioista. Hoitamista ja reagointia odottavat asiat työntyvät mieleen, työpöydälle ja aamun varhaisiin hetkiin kun herään ennen herätyskellon soittoa työajatuksiin. Asioiden paljous alkaa helposti peittää näkyvistä sen, mitä minun pitikään täällä tehdä. Tuntuu kurjalta, että ajatukset eivät enää tahdo aina yltää asiakkaana oleviin lapsiin saakka. Ne yltävät vain tähän maksusitoumukseen, tuohon Kela-puheluun, siihen päätökseen, tähän kirjaukseen.  Muistuttelen siksi taas itselleni, mitä minun pitikään täällä tehdä.

Oppia käytännön työssä jotain siitä, mikä lapsia ja nuoria auttaa.

Tehdä työtä lasten ja perheiden kanssa lähietäisyydeltä, heitä kohdaten ja tuntemaan oppien.

Testata, miten omaksumani lapsikäsitys pelittää arjen työssä. Ovatko lapsen turvallisuuden, toimijuuden ja lapsen myönteisen minäkuvan vahvistaminen sellaisia lastensuojelun ohjenuoria, joina olen niitä pitänyt?

Saada tuntumaa siihen, miten luottamusta luodaan niin vanhempiin kuin lapsiinkin haastavassa lastensuojelun kontekstissa, johon väistämättä sisältyy myös kontrollin ja vallan ulottuvuus.

Olen tehnyt kaikkea tuotakin. Mutta kevätkuukausien edetessä lastensuojelutyön raamit – tehtävien paljous ja rajattomuus ja jatkuva kiire, joka estää pysähtymisen ja ajattelemisen – ovat alkaneet kasautua painoksi harteille.

Olen aina vain vakuuttuneempi siitä, että tätä tehtävää – paneutuvaa, kohtaavaa ihmissuhdetyötä, jonka tavoitteena on lapsen hyvinvointia ja turvallisuutta tukeva muutos perheiden elämäntilanteessa – ei kukaan jaksa kovin kauaa tehdä yksin.  Tueksi tarvitaan vankkoja tukirakenteita, yhteistä keskustelua, tukea työn fokusointiin, tehtäväkuvan rajaamista ja selkiyttämistä, yhdessä haltuunotettua teoriaa ja työotetta.

Väsyttävää vaativien asiakastilanteiden äärellä on se, että työn nykyiset raamit tekevät vaikeaksi pysähtyä ja ajatella. Kenen puoleen pitäisi kääntyä, jotta oikeus ja tila ajatella ja pysähtyä lastensuojelutyössä saataisiin takaisin? Saadaanko muutos aikaan? Näyttääkö lastensuojelu sotessa jo toisenlaiselta?

***

Väsymyksen hetkien lisäksi on jälleen ollut myös voimia antavia hetkiä.

Yhden nuoren sijoitus päättyi ja asiakkuudenkin voin pian päättää. Lämmin ja taitava sijaishuollon laitoksen työskentely tasoitti nuoren ja perheen tilanteen.

Alakoululainen piirteli kevään viimeisessä palaverissa taululle hymyilevän auringon ja kirjoitti kuvaan tekstin, jossa toivotti mukavaa kesää meille kaikille paikalla oleville aikuisille.  Toivotus on hellyttävä.  Minäkin haluan tehdä voitavani, että myös hänen kesästään tulee niin hyvä ja aurinkoinen kuin mahdollista.

Pieniä kaaria ja perimmäisiä kysymyksiä

Kirjoitin muutamia viikkoja sitten, että teen lastensuojelun sosiaalityöntekijänä vain ihan pieniä tekoja. Teot ovat olleet pieniä, koska isompiin ei ole ollut rahkeita. Asiakassuhteiden alkaessa, kun ei vielä tunne lapsia ja perheitä, ymmärrys riittää vain pieniin tekoihin. En vieläkään ymmärrä lasten ja perheiden elämää kuin vähäsen, mutta enemmän sentään kuin alussa.

Osalla asiakkaista näkyvissä on lyhyen matkan aikana jo pieniä muutoksen kaariakin. Pieniä, koska kolmessa kuukaudessa ei kovin suurista elämänmuutoksista voida haaveilla. Näitä muutoksen kaaria en ole itse saanut aikaan, mutta olen saanut olla yhtenä toimijana mukana joissakin pienissä, hyvissä kehityskuluissa. Ja onnellinen siitä.

Ekaluokkalaisen kivikkoisena alkanut koulupolku on tasoittunut. Uhmakkuus on vähentynyt, karkailu loppunut, jaksaminen lisääntynyt, itsetunto koululaisena vahvistunut. Lukukauden loppua ja seuraavaa luokkaa kohti mennään jo paljon toiveikkaampana. Mietin oliko tälle koululaiselle tärkeää se, että ympärille asettuneet työntekijät uskoivat häneen vaikeuksista huolimatta. Ei lähdetty liittämään lapseen erityisvaikeuksia, etsimään syitä kotioloista tai korostamaan huonovointisuutta. Huomattiin halu pärjätä siinä missä muutkin. Tuettiin sitä pienin keinoin koulussa ja kotona.

Perheenäidin epäluulo viranomaisia kohtaan on lievittynyt. Tälle äidille oli erityisen tärkeää, että hänen toimijuuttaan ja viisauttaan äitinä kunnioitettiin. Kun luottamusta alkoi rakentua, perhetyö saatiin käyntiin ja perheestä löytyi paljon vahvuuksia. Kuormitustekijöitä on edelleen ja tuki jatkuu. Mutta lapset voivat hyvin ja kesää odotetaan toiveikkain mielin.

Omaan huoneeseen, pelien äärelle lukkiutunut, koulua käymätön nuori on sijoituksen myötä herännyt eloon. Hän hakeutuu aikuisten seuraan, hymyä ja hyvää tuulta on tullut lisää. Hän ulkoilee, tekee kouluhommia, on rakentanut orastavaa ystävyyssuhdetta toiseen nuoreen laitoksessa. Vanhemmat ovat helpottuneita. Huoli on ollut kova. Lapsi saa vahvistavaa aikuisten tukea nyt sekä vanhemmiltaan että laitoksen ohjaajilta. Vanhemmat hyväksyvät sijoituksen. He haluavat apua ja ovat valmiita pohtimaan myös omaa toimintaansa, parisuhdetta, omaa vointia, vanhemmuutta.

Näiden tarinoiden lisäksi on toisia tarinoita, joista ei lyhyellä aikavälillä erota muutoksen kaaria. Sijaisvanhemman ja biologisten vanhempien väliset suhteet ovat lukossa vuodesta toiseen, lapsen hankalat käytösongelmat eivät lievity, eronneet vanhemmat eivät jaksa etsiä toisistaan hyvää vaikka tietävät että vihanpito vahingoittaa lapsia. Miten näihin lukkiutuneisiin tilanteisiin ja tarinoihin voisi avata muutoksen mahdollisuuksia?

Kokemukset ja tarinat saavat etsiytymään jälleen myös tiedon lähteille. Kaiken kattavaa vastausta en tule löytämään, mutta yritän kehitellä ymmärrystä lapsista, perheistä ja muutoksen mahdollisuuksista pieni pala kerrallaan. Eräässä viisaassa artikkelissa puhutaan ihmisen intentionaalisuudesta. Ihmisinä ollaan kaikki olentoja, jotka pyrkivät kohti jotain isompaa tai pienempää, itselle merkityksellistä päämäärää.

Mikä sinulle on tärkeää?  Yritän ensi viikolla pitää mielessä tämän peruskysymyksen kun tapaan lapsia ja vanhempia.

Kuinka lastensuojelu rauhoitetaan

Lastensuojelulaitoksesta tulee sähköposti johon on reagoitava heti. Palveluntuottaja odottaa sopimustaan. Ruutuvihkossa on useilta viikoilta tapaamisia, joita en ole ehtinyt kirjaamaan.  Tarkistan asiakkaana olevien kiireellisesti sijoitettujen nuorten osalta aikatauluja.  Yhden nuoren kohdalla päätöksen aikaraja tulee vastaan yllättävän pian.  Jatkon valmistelulla on jo kiire. On ehdittävä tapaamaan nuorta ja vanhempia, selvittämään mielipiteet, järjestämään tapaamiset.

Viikonloppuna etsin netistä vinkkejä työnhallintaan. Saan tietää, että ns. moniajoa eli multitaskaamista pitäisi välttää. Ihan terveyssyistä. Siis sitä, että tekee useita asioita samaan aikaan. Se heikentää muistia ja tietoisuuden tasoa.

Seuraavalla viikolla yritän sulkea virikkeitä ulos tietoisuudestani ja keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Panen luurit korville kun kirjaan asiakkaiden asioita.  Näin en jää kuuntelemaan, mitä kollega puhuu puhelimessa. Pyydän luokseni tulevaa työkaveria palaamaan asiaan parin tunnin päästä. Lupaan asiakkaalle hoitaa hänen asiaansa tiistaina, sitten torstaina. Perjantaina lähetän asiakkaalle viestin, jossa pahoittelen, että asian hoito siirtyy ensi viikkoon.  

Yritän olla suunnitelmallinen ja ennakoiva, pitää paketin kasassa, olla kekseliäs oman työni johtaja. Pomodoro-tekniikkaa: kuori yksi peruna kerrallaan. Priorisointia: ensin kiireelliset ja tärkeät, sitten kiireelliset, sitten tärkeät.

Koska olen uusi työntekijä, vastaan tulee päivittäin asioita, joita en ole tehnyt aikaisemmin. Miten tietojärjestelmässä tehdään maksusitoumus. Miten laskuja käsitellään? Mistä tulkin voi tilata? Mistä tiedän, onko nuorelle kertynyt itsenäistymisvaroja?

Tulostan vastuullani olevan lasten listan tietojärjestelmästä ja käyn läpi heidän tilannettaan lapsi lapselta. Mietin lapsia, perheitä ja vastuutani. Voinko ajatella että kaikki on hyvin jos lastensuojeluilmoituksia ei tule. Tietenkään en voi. On yritettävä pitää lapset ja perheet mielessä, ehdittävä soittaa, mieluiten tavata. Ja entä jos en ehdi?

Yritys johtaa omaa työtä auttaa vähän. Ja silti asioiden hoitoon menee enemmän aikaa kuin olen varannut. Asioita on enemmän kuin ehdin hoitaa. Alan tunnistaa ohimoilla kalvavan, tyhjän tunteen: tässä kohtaa oli ennen analyyttisyyttä ja keskittymiskykyä.  Nyt ajatukset pomppivat yhdestä muistettavasta asiasta toiseen. Teen työsuunnitelman päivää varten, mutta päädyn tekemään muuta. Kun perjantaina lähden viikonlopuksi kotiin, totean, etten ehtinyt koota ajatuksiani siitä, mihin maanantaina ja tiistaina pitäisi ensimmäiseksi tarttua.

Näin ei tarvitsisi olla. Tiedossa on, että kiire ja tulipalojen sammuttelu ovat lastensuojelun arkea monin paikoin, mutta ei kuitenkaan kaikkialla. Toivoa antavana esimerkkinä on Mäntsälä, jonka sosiaalityöntekijät sanoivat ihan julkisesti isossa seminaarissa tämän viikon maanantaina olevansa onnellisia ja työhönsä tyytyväisiä lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä. Siellä lastensuojeluun on palannut työrauha.  Mäntsälässä lastensuojelu on saatu rauhoitettua.  Siellä talkoisiin ovat osallistuneet muutkin palvelut neuvolasta alkaen.

En halua murentaa lastensuojelun mainetta.  Nämä kokemukset ovat ihan omiani. Kokeneet työkaverit selviytyvät saman kiireen ja stressin keskellä minua paremmin. En ole nähnyt tilanteita, joissa asiakkaita ei kohdattaisi arvostavasti. Ihailen yhteistyökumppaneina olevien perhetyöntekijöiden osaamista lasten ja perheiden kohtaamisessa. Arvostan työkavereitani, heidän osaamistaan, jämäkkää maanläheisyyttään, ystävällisyyttään, asiakkaisiin sitoutumista, laajaa kokemusta, ammattitaitoa.

Kokeneemmat tietävät, mistä tulkki tilataan ja miten maksusitoumus tehdään. Ja tätä tärkeämpää: he tietävät,  miten vaativia prosesseja, kuten vaikkapa huostaanoton valmistelua luotsataan sekä prosessin että vuorovaikutuksen tasolla viisaasti ja inhmillisesti. He tuntevat palvelujärjestelmää laajasti ja osaavat käyttää sitä asiakkaidensa hyväksi. Mutta kyllä hekin puhuvat hallitsemattomuuden ja riittämättömyyden tunteista, stressistä, heräilemisistä työasioihin aamuöisin.

Analyyttinen osa minua tietää, että kiire, hoidettavien tehtävien vyöry, isojen ja pienten, kiireellisten ja tärkeiden asioiden sekamelska sekä hallinnan tunteen väheneminen, unohtaminen ja väsyminen eivät johdu minusta – ainakaan pelkästään. Esimerkiksi asiakasmäärää en ole valinnut. En ole myöskään vastuussa siitä, millaiseksi sosiaalityöntekijän työnkuva on muodostunut. En pysty kontrolloimaan sitä, miten eri palveluissa otetaan vastuuta lasten ja perheiden tilanteista. Koska olen osa järjestelmää, joudun kokemaan järjestelmän toiminnan seuraukset omissa nahoissani. Ja järjestelmän toiminnan saavat kokea minun kauttani myös lapset ja perheet. Minulta saamanaan palveluna, asioiden hyvänä ja ripeänä hoitamisena tai näiden puuttumisena.

Lastensuojelun ammattilaiset ja asiakkaat ovat tuoneet esiin ratkaisuja lastensuojelun rauhoittamiseksi. Ei ole hyvä, että vain selviydytään ja reagoidaan. Kun kyse on vakavista, lasten turvallisuuteen liittyvistä asioista ja monimutkaisista perheiden tilanteista, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, työntekijöillä pitäisi olla aikaa ajatella. Pitäisi olla mahdollisuus keskittyä, tavata, kohdata ja kuunnella. Suunnitella tekemisiä, miettiä vaihtoehtoja.

Viikko sitten ilmestyi uusin ehdotus lastensuojelun uudistamiseksi: ”Kohti suomalaista systeemistä lastensuojelun toimintamallia”. Kyse on samasta mallista, jota Mäntsälässä toteuttaa jo hyvällä menestyksellä koko palvelujärjestelmä. Systeemisyys mallissa ei koske vain lastensuojelua vaan muitakin palveluita ja palveluiden johtamista kokonaisuutena.

Tietoa ja kokemusta siitä, miten palvelut voivat yhdessä onnistua paremmin lasten ja perheiden tukemisessa ja lasten suojelemisessa, on olemassa. Pääsen kertomaan näistä asioista oman kunnan palveluiden vastuuihmisille ja esimiehille tulevana maanantaina. Ehkä unelma rauhoittuneesta lastensuojelusta välittyy heillekin.

Jos he innostuvat, voisi varovasti alkaa toivoa, että lastensuojelun rauhoittaminen onnistuu täälläkin.

 

Pienten tekojen politiikkaa

Yhdeksäs viikko. Alun uusien asioiden vyöry ja kalenterikaaos on hellittämässä. Työyhteisössä on turbulenssia koska toimipisteestä on löytynyt hometta ja tiloissa työskennelleet tiimit ovat joutuneet hajasijoitukseen. Uutta väistötilaa sisustetaan parhaillaan. Ylimääräiset häiriötekijät rassaavat, mutta huumori onneksi kukkii vielä kahvihuoneessa. Arki koostuu monenlaisista asioista.

Suunnistettuani sosiaalityöntekijänä nyt muutaman viikon, mietiskelen, mitä oikeastaan olen tehnyt ja onko se ollut oikeaa lastensuojelutyötä. Päätöstentekotilastoilla en pääse kehumaan. En voi kehua olevani myöskään mikään palvelujärjestelmäekspertti. Siihen, millaista yhteistyö on koulujen, lastenpsykiatrian, neuvolan tai vammaispalvelujen kanssa, perehdyn tilanne tilanteelta ja asiakas asiakkaalta. Olen yrittänyt kovasti oppia työssä ja työstä, mutta laki ja päätökset tai palveluihin ohjaaminen eivät ainakaan vielä ole olleet ykkösinä ohjaamassa tekemisiäni. Mielessäni on ollut muuta.

Kuvasin tässä eräänä iltana kokemuksiani ja pohdintojani arvostamalleni ystävälle ja työkaverille  aikaisemmista ympyröistä.  Kerroin, että olen miettinyt onko se, mitä teen oikeaa sosiaalityötä ja oikeaa suojelutyötä. Kuvasin arkisia tekemisiäni lähinnä jonkinlaiseksi ”pienten tekojen politiikaksi”.  Tämä on tarkoittanut ihan pienten havaintojen tekemistä ja ihan pienten arkisten asioiden pohtimista.  Mikä täällä koulussa ja luokassa on ehkä vaikeaa tälle lapselle niin että hän ei halua tehdä mitään? Millaisia asioita  sijoitetun lapsen vanhempi nostaa esiin puhuessaan lapsestaan palaverissa? Miltä se mahtaa hänestä tuntua?

Pieniä, ohikiitäviä tilanteita. Nuori pujottaa palaverissa varovasti käden vieressä istuvan vanhemman syliin. Vanhempi ei huomaa tätä ja jatkaa puhumista. Hän suuntaa puheensa muille paikalla oleville aikuisille, ei tule katsoneeksi nuoreen. Nuoren käsi vetäytyy pois ja asento muuttuu sisäänpäinkääntyneemmäksi. Palaveri jatkuu ja mietin oliko tämä tärkeää.  Kun otan havaintoni puheeksi nuoren kanssa myöhemmin, hän muistaa tilanteen. Hän tunnistaa, mistä puhun ja sanoo, että haluaisi osata kommunikoida vanhemman kanssa paremmin.  Perhetyölle on löytynyt ainakin yksi tärkeä fokus: miten nuori ja vanhempi kohtaavat toisensa, miten tunneyhteys voisi löytyä uudelleen ja vahvistua. Rajat ovat tärkeitä kasvatuksessa,  mutta muutakin tärkeää on. Oikein tunnistetuksi ja ymmärretyksi tuleminen.

Olen ottanut tavaksi kokeilla erilaisissa tapaamisissa, mitä seuraa jos sanon jossain välissä lapselle aina jotain hyvää ja vahvistavaa hänestä.

Kylläpä piirsit hienon kuvan.

Olitpa mukavasti mukana tässä keskustelussa.

Sinulla tuntuu olevan paljon kavereita ja sehän on tosi hieno juttu eikä ollenkaan itsestään selvää. Se kertoo, että sinulla täytyy olla aika  hyvät taidot kaverisuhteissa.

Ainakin siitä on seurannut sellaista, että seuraavassa tapaamisessa lapset ovat olleet mukana astetta kiinnostuneemmin. Kännykän suojassa ehkä, mutta kuulolla kuitenkin.

Pienten havaintojeni ja tekojeni kanssa olen kysellyt, mikä tässä on lastensuojelua.  Työkaveriltani sain tukea tälle pienten tekojen politiikalleni. Ei sosiaalityötä tarvitse punnita päätöksillä ja toimenpiteillä.  Suhteiden rakentaminen, lapsia ja perheitä lähelle meneminen, pienet havainnot ja niiden varovaiset tulkinnat, pienten tekojen tekeminen ja vaikutusten seuraaminen uteliain silmin ja korvin ovat yhtälailla suojelua ja sosiaalityötä.

Taidan uskoa häntä.